Tämän blogin taru alkaa olla tässä. Jo ainakin kaksi irl-kaveria lukemassa, liikaa, jotta voisin jatkaa tänne kirjoittamista - nyt on liikaa asioita, joita ei "oikeiden ihmisten" tarvitse tietää, ja mun on kuitenkin pakko päästä avautumaan johonkin. Tässä vaiheessa on hyvä vaihtaa muualle, varsinkin kun Hotbliggityblog ei enää tarjoa vanhaa ulkoasua tälle blogille.
Mikäli joku tahtoo seikkailujani vielä seurata, voi pistää postia ja kysellä uuden blogin osoitetta. Se on vielä hyvin alkuvaiheessa, eli vailla yhtäkään tekstiä (kamppailen vielä ulkoasun kanssa), mutta alkaa niitä sinne ilmestyä (varsinkin, kun voin kirjoittaa asioita, joita en tänne voi).
Uuden blogin sisältö tulee olemaan oikeasti rankempaa, oikeasti K-18-tavaraa ajoittain. Omalla vastuulla sitten.
linnunhammas@windowslive.com ottaa vastaan osoitekyselyt. Ole kiltti ja kerro kuka olet ja miksi haluat blogia lukea - ihan vaan mielenkiinnosta tahdon tietää. Jos joku ihan uusi lukija joskus sattuu löytämään tämän blogin, kiinnostuu ja tahtoo tietää lisää, aina saa kysellä osoitetta. Jätän tän blogin kellumaan bittiavaruuteen kuitenkin, muistoja ja sillai.
Kiitokset näistä ajoista, toivottavasti eksytte uuteen blogiinkin.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Missä olen juuri nyt?
Olen hyvässä tilanteessa, loistavassa.
Parin kaverin kanssa mietin, mikä tolkku on seurustelussa jos ei tiedä viettävänsä loppuelämäänsä sen saman ihmisen kanssa. Pointtinahan on kai löytää se elämänkumppani? Mistä minä tiedän, mulle seurustelu on aina ollut sitä, että on kivaa kun on joku jonka kanssa voi jakaa elämänsä - hetken. En tosiaan ole suunnitellut viettäväni loppuelämääni kenenkään kanssa, pidän vain hauskaa. Valitettavasti onnistun usein sotkemaan liian vahvoja tunteita mukaan, sitten angstin eron jälkeen päivän, pari ja unohdan (mikä tosin kuulostaa siltä, ettei niitä tunteita edes oikeasti ollut - osaan huijata itseänikin, lol).
Jossain vaiheessa olin koko ajan fiiliksellä "yhyy, haluun tyttöystävän", mutta se on mennyt ohi. Nyt ei voisi mikään vähempää kiinnostaa kuin seurustelu. Ei ole mitään hinkua sitoutua ja noudattaa tylsiä moraalisääntöjä, olla vain sen yhden ihmisen kanssa. En jaksa alkaa tuhlata elämääni ihmiseen, jonka kanssa en kuitenkaan kehitä mitään kaunista avioliittoa. Elämä on ihan liian lyhyt sellaiseen (tai ehkä mulla on edelleen ikäkriisi).
Nyt riittää ystävät ja se, että saan seksiä ja/tai läheisyyttä silloin kun haluan, ja että voin olla ihan kenen kanssa tahansa ja tehdä mitä tahansa jos sattuu huvittamaan, eikä ole ketään jonka vuoksi voisin mustasukkaistella eikä kukaan voi mustistella mun takiani. Ehkä joku paheksuu tällaista tapaa elää, mutta. Hieno tilanne kuitenkin.
//Hassua muuten, kun luin nyt vähän vanhempia blogitekstejä. Hullusti muuttuu ajattelutavat, kun jossain merkinnässä selostin, että haluan seurustella ja kokea rakkautta ja muuta paskaa. Olen nyt ihan toisessa ääripäässä.
Parin kaverin kanssa mietin, mikä tolkku on seurustelussa jos ei tiedä viettävänsä loppuelämäänsä sen saman ihmisen kanssa. Pointtinahan on kai löytää se elämänkumppani? Mistä minä tiedän, mulle seurustelu on aina ollut sitä, että on kivaa kun on joku jonka kanssa voi jakaa elämänsä - hetken. En tosiaan ole suunnitellut viettäväni loppuelämääni kenenkään kanssa, pidän vain hauskaa. Valitettavasti onnistun usein sotkemaan liian vahvoja tunteita mukaan, sitten angstin eron jälkeen päivän, pari ja unohdan (mikä tosin kuulostaa siltä, ettei niitä tunteita edes oikeasti ollut - osaan huijata itseänikin, lol).
Jossain vaiheessa olin koko ajan fiiliksellä "yhyy, haluun tyttöystävän", mutta se on mennyt ohi. Nyt ei voisi mikään vähempää kiinnostaa kuin seurustelu. Ei ole mitään hinkua sitoutua ja noudattaa tylsiä moraalisääntöjä, olla vain sen yhden ihmisen kanssa. En jaksa alkaa tuhlata elämääni ihmiseen, jonka kanssa en kuitenkaan kehitä mitään kaunista avioliittoa. Elämä on ihan liian lyhyt sellaiseen (tai ehkä mulla on edelleen ikäkriisi).
Nyt riittää ystävät ja se, että saan seksiä ja/tai läheisyyttä silloin kun haluan, ja että voin olla ihan kenen kanssa tahansa ja tehdä mitä tahansa jos sattuu huvittamaan, eikä ole ketään jonka vuoksi voisin mustasukkaistella eikä kukaan voi mustistella mun takiani. Ehkä joku paheksuu tällaista tapaa elää, mutta. Hieno tilanne kuitenkin.
//Hassua muuten, kun luin nyt vähän vanhempia blogitekstejä. Hullusti muuttuu ajattelutavat, kun jossain merkinnässä selostin, että haluan seurustella ja kokea rakkautta ja muuta paskaa. Olen nyt ihan toisessa ääripäässä.
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Sopivasti lihava?
Tänään aamulla siinä kuuden, seitsemän välillä iski tajuntaan, etten oikeasti ehkä ole ihan normaali.
Olin miespuolisen ystävän kanssa ulkona (toisinsanoen autossa, keskellä toria aamulla kun muut ihmiset nukkuu). Olin vähän väsynyt, ja kun väsyn riittävästi, multa katoaa ihan kaikki estot - puhun kaiken minkä normaalisti piilotan, annan tehdä mitä vain.
Vedettiin auton etupenkit vaakatasoon ja makoiltiin ja puhuttiin ja häröiltiin. Ennen kaikkea häröiltiin.
Päädyin lämmittämään käsiäni tän miehen paidan alla ja kauhistelemaan/kadehtimaan, miten laiha herra on. Haltioissani käpälöin kylki-, rintalastan- ja solisluita ja vinguin, miten läskiltä musta tuntuu.
Tietysti herran piti sitten päästä kokeilemaan, olenko oikeasti muka niin läski kuin mitä väitän.
Enkä kuulemma ollut. Tuli ankara käsky olla laihduttamatta enempää, koska se ei ole enää kaunista, koska olen nyt täydellinen.
Jollain tasolla se oli ihan kamalan ahdistavaa, kun on jonkun kädet paidan alla ja reisillä (en yleensäkään siedä sitä, kun joku koskee mun läskeihini) ja alkuun vaan vitutti, koska eihän kukaan tule ja sano että joo, kyllä sä olet aika läski, eli epäilen aina ettei kukaan oikeasti tarkoita mitä sanoo, vaan velvollisuudesta kehuu.
Jotenkin vain vakuutuin, että nyt mulle ei valehdella, eikä yritetä imarrella, vaan kerrankin sanotaan suoraan. Ja niin ahdistavaa kuin se olikin, samalla se tuntui ihan hyvältä, kun joku oikeasti kuunteli ja otti tosissaan eikä vähätellyt tai pitänyt huomionhakemisena, kun sanoin etten näe olevani yhtään sellainen kuin sanotaan, että näen peilistä kamalan läskimonsterin. Että paastoilen ja oksennan. Ja kun joku kyseli, että miksi mä teen niin, mikä mussa on vikana, ja mistä kuvittelen voivani laihduttaa vielä seitsemän kiloa.
Kun asiasta kerrankin saattoi puhua ääneen, eikä blogata tai valittaa jossain mesessä, sen jotenkin sisäisti paremmin. Etten ehkä ole ihan terve. Ehkä näenkin väärin.
Ja kuitenkaan en silti kelpaa itselleni. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, mä silti tahdon näyttää omasta mielestäni hyvältä. Oli se vika sitten pään sisällä tai ei.
Luultavasti asiasta ei enää puhuta, ei ainakaan ennen seuraavaa riittävän väsynyttä tapaamista, mutta asia on pöydällä, ja siitä voi muistuttaa jos tulee tarve. Tällaista mä oikeasti tarvitsen.
Ja olihan se ihan kivaa kun joku oli siinä lähellä ja piti musta kiinni, vaikka kyseessä olikin mies eikä mitään suurempia tunteita ollut pelissä. Turvallisuudentunne vain.
Olin miespuolisen ystävän kanssa ulkona (toisinsanoen autossa, keskellä toria aamulla kun muut ihmiset nukkuu). Olin vähän väsynyt, ja kun väsyn riittävästi, multa katoaa ihan kaikki estot - puhun kaiken minkä normaalisti piilotan, annan tehdä mitä vain.
Vedettiin auton etupenkit vaakatasoon ja makoiltiin ja puhuttiin ja häröiltiin. Ennen kaikkea häröiltiin.
Päädyin lämmittämään käsiäni tän miehen paidan alla ja kauhistelemaan/kadehtimaan, miten laiha herra on. Haltioissani käpälöin kylki-, rintalastan- ja solisluita ja vinguin, miten läskiltä musta tuntuu.
Tietysti herran piti sitten päästä kokeilemaan, olenko oikeasti muka niin läski kuin mitä väitän.
Enkä kuulemma ollut. Tuli ankara käsky olla laihduttamatta enempää, koska se ei ole enää kaunista, koska olen nyt täydellinen.
Jollain tasolla se oli ihan kamalan ahdistavaa, kun on jonkun kädet paidan alla ja reisillä (en yleensäkään siedä sitä, kun joku koskee mun läskeihini) ja alkuun vaan vitutti, koska eihän kukaan tule ja sano että joo, kyllä sä olet aika läski, eli epäilen aina ettei kukaan oikeasti tarkoita mitä sanoo, vaan velvollisuudesta kehuu.
Jotenkin vain vakuutuin, että nyt mulle ei valehdella, eikä yritetä imarrella, vaan kerrankin sanotaan suoraan. Ja niin ahdistavaa kuin se olikin, samalla se tuntui ihan hyvältä, kun joku oikeasti kuunteli ja otti tosissaan eikä vähätellyt tai pitänyt huomionhakemisena, kun sanoin etten näe olevani yhtään sellainen kuin sanotaan, että näen peilistä kamalan läskimonsterin. Että paastoilen ja oksennan. Ja kun joku kyseli, että miksi mä teen niin, mikä mussa on vikana, ja mistä kuvittelen voivani laihduttaa vielä seitsemän kiloa.
Kun asiasta kerrankin saattoi puhua ääneen, eikä blogata tai valittaa jossain mesessä, sen jotenkin sisäisti paremmin. Etten ehkä ole ihan terve. Ehkä näenkin väärin.
Ja kuitenkaan en silti kelpaa itselleni. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, mä silti tahdon näyttää omasta mielestäni hyvältä. Oli se vika sitten pään sisällä tai ei.
Luultavasti asiasta ei enää puhuta, ei ainakaan ennen seuraavaa riittävän väsynyttä tapaamista, mutta asia on pöydällä, ja siitä voi muistuttaa jos tulee tarve. Tällaista mä oikeasti tarvitsen.
Ja olihan se ihan kivaa kun joku oli siinä lähellä ja piti musta kiinni, vaikka kyseessä olikin mies eikä mitään suurempia tunteita ollut pelissä. Turvallisuudentunne vain.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Vihreän joen rannalla
Viimeisen vuoden olen haaveillut kokonaan uudesta elämästä. Kun kävin 2008 Ruisrockissa, totesin että Turku on mun tuleva kotikaupunkini. Ja haluan sinne pian, pian. Haluan päästä pois täältä, liian pienestä kaupungista, jossa jokainen tietää toistensa asiat, mikään ei pysy salassa. Tahdon aloittaa sellaisen elämän kuin oikeasti haluan.
Täällä olen saanut jo tietynlaisen leiman, jota ei ole muuttaminen. Mä olen ihminen, joka istuu kotona ja joskus käy jossain, ei harrasta irtosuhteita ja on muutenkin kunnollinen. Se on kaikkea muuta kuin mitä oikeasti tahtoisin olla.
Turusta tuntisin pari ihmistä, mutta heidätkin vain netin kautta, joten mussa ei olisi mitään leimaa, voisin luoda oikean kuvan itsestäni. Oikeasti eläisin, enkä istuisi illatpitkät koneella bloggaamassa. Tylsää.
Kaikkein hulluinta on, että olen jo valmiiksi suunnitellut ihan koko elämäni Turussa. Tiedän ihan tarkkaan jopa jääkaapin sisällön (mikä muuten on suurin syy yksinasumishalulle - ikinä ei tarvitsisi syödä yhtään mitään jos ei siltä tuntuisi, kukaan ei vaan voisi pakottaa).
Kuitenkin pitää vielä kärvistellä koulun loppuun, ja kenties vielä vuosi yksinasumista täällä, etten heti kotoa muutettuani vaihda täysin tuntemattomaan kaupunkiin ja opettele siellä asumaan yksin. Ellen sitten keväällä totea, että tämä kaupunki on oikeasti enemmän kuin perseestä enkä kestä täällä enää. Sitten otan junan alle ja suuntaan kohti länttä ja olen onnellinen, kun istun Aurajoen rannalla ja elän.
Täällä olen saanut jo tietynlaisen leiman, jota ei ole muuttaminen. Mä olen ihminen, joka istuu kotona ja joskus käy jossain, ei harrasta irtosuhteita ja on muutenkin kunnollinen. Se on kaikkea muuta kuin mitä oikeasti tahtoisin olla.
Turusta tuntisin pari ihmistä, mutta heidätkin vain netin kautta, joten mussa ei olisi mitään leimaa, voisin luoda oikean kuvan itsestäni. Oikeasti eläisin, enkä istuisi illatpitkät koneella bloggaamassa. Tylsää.
Kaikkein hulluinta on, että olen jo valmiiksi suunnitellut ihan koko elämäni Turussa. Tiedän ihan tarkkaan jopa jääkaapin sisällön (mikä muuten on suurin syy yksinasumishalulle - ikinä ei tarvitsisi syödä yhtään mitään jos ei siltä tuntuisi, kukaan ei vaan voisi pakottaa).
Kuitenkin pitää vielä kärvistellä koulun loppuun, ja kenties vielä vuosi yksinasumista täällä, etten heti kotoa muutettuani vaihda täysin tuntemattomaan kaupunkiin ja opettele siellä asumaan yksin. Ellen sitten keväällä totea, että tämä kaupunki on oikeasti enemmän kuin perseestä enkä kestä täällä enää. Sitten otan junan alle ja suuntaan kohti länttä ja olen onnellinen, kun istun Aurajoen rannalla ja elän.
lauantai 26. syyskuuta 2009
Feel like I'm fixing to die
Tai lähinnä mietin, miksen kuolisi pois.
Okei. Koko viikko on mennyt ihan ohi, en muista mitään, en ole tuntenut mitään, kaikki on ollut yhtä harmaata puuroa. Olen hymyillyt ja nauranut, ollut vakava, mutten oikeasti ole tuntenut mitään. En oo nauranut koska olisin ollut iloinen, enkä suhtautunut mihinkään oikeasti vakavasti, ei ole vain ollut energiaa yrittää. Olen turvautunut äärikeinoon, tapaan joka on aina saanut jotain tapahtumaan pään sisällä, saanut ylpeäksi. Eikä edes se toiminut, sain vain kipeän kurkun, silmät täyteen vettä ja sormiin naarmuja hampaista. Ja typerän olon.
En tajua tätä. Kestäisin ahdistuksen ja vitutuksen, mutten tätä. Jos helvetti on olemassa, niin tiedän nyt mikä mun henkilökohtainen helvettini olis; yksinkertaisesti se, ettei pysty tuntemaan mitään. Alan hajota itseeni.
Kun voisin edes itkeä.
Alan olla jo nyt palamassa loppuun, koulun ja kaiken muun kanssa. Saa nähdä, mitä sitten keväällä, kun pitää oikeasti, tosissaan panostaa kouluun. En vain jaksa. Voisin nytkin vain nukkua vuorokauden ympäri.
Juoruilin tänään ystävän kanssa eräästä ihmisestä, joka egoilee ja mainostaa syömishäiriötään koko ajan ja hakee sillä huomiota. Dissasin sitä, nauroin, annoin ymmärtää että itsehän en koskaan alkaisi leikkiä ruoalla, typerää sellainen. Luulen, että olisin hyvä näyttelijä.
Vaan kun oikeasti kuolisin jos tuo ystävä saisi tietää tästä kaikesta. Kaikki hajoaisi lopullisesti.
Joku saisi paiskoa mua pitkin seiniä.
//21:30 No nyt se ahdistus iski. Ehkä turhasta syystä, mutta muhun sattuu hei.
///21:40 Löysin unelman:
Okei. Koko viikko on mennyt ihan ohi, en muista mitään, en ole tuntenut mitään, kaikki on ollut yhtä harmaata puuroa. Olen hymyillyt ja nauranut, ollut vakava, mutten oikeasti ole tuntenut mitään. En oo nauranut koska olisin ollut iloinen, enkä suhtautunut mihinkään oikeasti vakavasti, ei ole vain ollut energiaa yrittää. Olen turvautunut äärikeinoon, tapaan joka on aina saanut jotain tapahtumaan pään sisällä, saanut ylpeäksi. Eikä edes se toiminut, sain vain kipeän kurkun, silmät täyteen vettä ja sormiin naarmuja hampaista. Ja typerän olon.
En tajua tätä. Kestäisin ahdistuksen ja vitutuksen, mutten tätä. Jos helvetti on olemassa, niin tiedän nyt mikä mun henkilökohtainen helvettini olis; yksinkertaisesti se, ettei pysty tuntemaan mitään. Alan hajota itseeni.
Kun voisin edes itkeä.
Alan olla jo nyt palamassa loppuun, koulun ja kaiken muun kanssa. Saa nähdä, mitä sitten keväällä, kun pitää oikeasti, tosissaan panostaa kouluun. En vain jaksa. Voisin nytkin vain nukkua vuorokauden ympäri.
Juoruilin tänään ystävän kanssa eräästä ihmisestä, joka egoilee ja mainostaa syömishäiriötään koko ajan ja hakee sillä huomiota. Dissasin sitä, nauroin, annoin ymmärtää että itsehän en koskaan alkaisi leikkiä ruoalla, typerää sellainen. Luulen, että olisin hyvä näyttelijä.
Vaan kun oikeasti kuolisin jos tuo ystävä saisi tietää tästä kaikesta. Kaikki hajoaisi lopullisesti.
Joku saisi paiskoa mua pitkin seiniä.
//21:30 No nyt se ahdistus iski. Ehkä turhasta syystä, mutta muhun sattuu hei.
///21:40 Löysin unelman:
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
Getting used to disappointment
Mä en edes tiedä mitä sanosin.
Itkin äidin sylissä varmaan vartin ja sitten sain suun täyteen rauhottavia juttuja. Isä yrittää heittää koko ajan jotain läppää että ajattelisin jotain muuta ja hymyilisin. Hyvä ystävä kyselee, ettei kai syömispelleily mene tän takia pahemmaksi ja lohduttaa muutenkin, ja alkaa vaan itkettää enemmän, kun joku välittää. Toinen puhuu ihan tavallisia, myöskin että ajattelisin jotain muuta. Yksi yrittää jo etsiä laastarisuhdetta. Mulla on oikeasti aika helvetin hienoja ihmisiä ympärilläni.
No jaa. Tästä pitää taas vaan selvitä.
PS. Sä olet hieno persoona, ja mä pidän susta.
Tän haluankin kuulla tullessani jätetyks, lol? Vähän paistaa joku sääli läpi.
Itkin äidin sylissä varmaan vartin ja sitten sain suun täyteen rauhottavia juttuja. Isä yrittää heittää koko ajan jotain läppää että ajattelisin jotain muuta ja hymyilisin. Hyvä ystävä kyselee, ettei kai syömispelleily mene tän takia pahemmaksi ja lohduttaa muutenkin, ja alkaa vaan itkettää enemmän, kun joku välittää. Toinen puhuu ihan tavallisia, myöskin että ajattelisin jotain muuta. Yksi yrittää jo etsiä laastarisuhdetta. Mulla on oikeasti aika helvetin hienoja ihmisiä ympärilläni.
No jaa. Tästä pitää taas vaan selvitä.
PS. Sä olet hieno persoona, ja mä pidän susta.
Tän haluankin kuulla tullessani jätetyks, lol? Vähän paistaa joku sääli läpi.
perjantai 4. syyskuuta 2009
Food water shelter love
Tiedän, ettei mun pitäis selailla noita sivustoja.
Mutta kun tuolta yhdeltä saan vertaistukea, ne tietää miltä tuntuu, ne ei tuomitse. Ne kannustaa, iloitsee mun kanssa ja on myötätuntoisia. Voin sanoa, että menin ja ahmin (ja ehkä oksensin), ja ne sanoo, ettei se haittaa, niin käy kaikille. Voin sanoa painon ja pituuden ja ruokamäärät, eikä ne sano että tuo on liikaa, häpeä läski. Mä tarvitsen niitä.
Sitten on toinen sivusto, jossa ollaan ihan erilaisia. Pointti siinä mestassa on sama, mutta ne ihmiset on erilaisia, ne sanoo asioita joita ne toiset ei, eikä ne kannustakaan samalla tavalla, ne vaan kilpailee, ja sanoo että mä olen laihempi/söin vähemmän/oon vammannut kauemmin. Siellä on huono henki, ja silti luen niiden juttuja, koska ne kuitenkin kiinnostaa mua, ja siellä on muutamia ihan okei-ihmisiä. Ja ehkä siinä on sekin, että se on isompi foorumi, eikä ihmiset "tunne" toisiaan niin hyvin, kun niin moni kirjottaa. Tuolla toisella on vaan muutamia aktiivisia, joten pysyy helpommin mukana niiden elämässä. Päiväkirjojen kautta esmes.
Ja sitten on vielä se yksi, joka on paranemismyönteinen. Luen niitä juttuja mielenkiinnosta, kokemuksia lähinnä. Sieltä saisi kyllä myötätuntoa, mutten mä halua sinne rekisteröityä tai mitään, kun en ole paranemismyönteinen ja saisin sitten lokaa niskaani.
Ja vielä monet, monet sivut, joissa pikkutytöt kysyy laihdunx, jos syön omenan päiväs ja juon vettä?????+ Ne on vittumaisia, ja toisaalta aika surullisia.
Mutta kun tuolta yhdeltä saan vertaistukea, ne tietää miltä tuntuu, ne ei tuomitse. Ne kannustaa, iloitsee mun kanssa ja on myötätuntoisia. Voin sanoa, että menin ja ahmin (ja ehkä oksensin), ja ne sanoo, ettei se haittaa, niin käy kaikille. Voin sanoa painon ja pituuden ja ruokamäärät, eikä ne sano että tuo on liikaa, häpeä läski. Mä tarvitsen niitä.
Sitten on toinen sivusto, jossa ollaan ihan erilaisia. Pointti siinä mestassa on sama, mutta ne ihmiset on erilaisia, ne sanoo asioita joita ne toiset ei, eikä ne kannustakaan samalla tavalla, ne vaan kilpailee, ja sanoo että mä olen laihempi/söin vähemmän/oon vammannut kauemmin. Siellä on huono henki, ja silti luen niiden juttuja, koska ne kuitenkin kiinnostaa mua, ja siellä on muutamia ihan okei-ihmisiä. Ja ehkä siinä on sekin, että se on isompi foorumi, eikä ihmiset "tunne" toisiaan niin hyvin, kun niin moni kirjottaa. Tuolla toisella on vaan muutamia aktiivisia, joten pysyy helpommin mukana niiden elämässä. Päiväkirjojen kautta esmes.
Ja sitten on vielä se yksi, joka on paranemismyönteinen. Luen niitä juttuja mielenkiinnosta, kokemuksia lähinnä. Sieltä saisi kyllä myötätuntoa, mutten mä halua sinne rekisteröityä tai mitään, kun en ole paranemismyönteinen ja saisin sitten lokaa niskaani.
Ja vielä monet, monet sivut, joissa pikkutytöt kysyy laihdunx, jos syön omenan päiväs ja juon vettä?????+ Ne on vittumaisia, ja toisaalta aika surullisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
