Sopivasti lihava?

Tänään aamulla siinä kuuden, seitsemän välillä iski tajuntaan, etten oikeasti ehkä ole ihan normaali.

Olin miespuolisen ystävän kanssa ulkona (toisinsanoen autossa, keskellä toria aamulla kun muut ihmiset nukkuu). Olin vähän väsynyt, ja kun väsyn riittävästi, multa katoaa ihan kaikki estot - puhun kaiken minkä normaalisti piilotan, annan tehdä mitä vain.

Vedettiin auton etupenkit vaakatasoon ja makoiltiin ja puhuttiin ja häröiltiin. Ennen kaikkea häröiltiin.

Päädyin lämmittämään käsiäni tän miehen paidan alla ja kauhistelemaan/kadehtimaan, miten laiha herra on. Haltioissani käpälöin kylki-, rintalastan- ja solisluita ja vinguin, miten läskiltä musta tuntuu.
Tietysti herran piti sitten päästä kokeilemaan, olenko oikeasti muka niin läski kuin mitä väitän.

Enkä kuulemma ollut. Tuli ankara käsky olla laihduttamatta enempää, koska se ei ole enää kaunista, koska olen nyt täydellinen.

Jollain tasolla se oli ihan kamalan ahdistavaa, kun on jonkun kädet paidan alla ja reisillä (en yleensäkään siedä sitä, kun joku koskee mun läskeihini) ja alkuun vaan vitutti, koska eihän kukaan tule ja sano että joo, kyllä sä olet aika läski, eli epäilen aina ettei kukaan oikeasti tarkoita mitä sanoo, vaan velvollisuudesta kehuu.

Jotenkin vain vakuutuin, että nyt mulle ei valehdella, eikä yritetä imarrella, vaan kerrankin sanotaan suoraan. Ja niin ahdistavaa kuin se olikin, samalla se tuntui ihan hyvältä, kun joku oikeasti kuunteli ja otti tosissaan eikä vähätellyt tai pitänyt huomionhakemisena, kun sanoin etten näe olevani yhtään sellainen kuin sanotaan, että näen peilistä kamalan läskimonsterin. Että paastoilen ja oksennan. Ja kun joku kyseli, että miksi mä teen niin, mikä mussa on vikana, ja mistä kuvittelen voivani laihduttaa vielä seitsemän kiloa.

Kun asiasta kerrankin saattoi puhua ääneen, eikä blogata tai valittaa jossain mesessä, sen jotenkin sisäisti paremmin. Etten ehkä ole ihan terve. Ehkä näenkin väärin.

Ja kuitenkaan en silti kelpaa itselleni. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, mä silti tahdon näyttää omasta mielestäni hyvältä. Oli se vika sitten pään sisällä tai ei.

Luultavasti asiasta ei enää puhuta, ei ainakaan ennen seuraavaa riittävän väsynyttä tapaamista, mutta asia on pöydällä, ja siitä voi muistuttaa jos tulee tarve. Tällaista mä oikeasti tarvitsen.

Ja olihan se ihan kivaa kun joku oli siinä lähellä ja piti musta kiinni, vaikka kyseessä olikin mies eikä mitään suurempia tunteita ollut pelissä. Turvallisuudentunne vain.