Goodbye, my lover.

Tämän blogin taru alkaa olla tässä. Jo ainakin kaksi irl-kaveria lukemassa, liikaa, jotta voisin jatkaa tänne kirjoittamista - nyt on liikaa asioita, joita ei "oikeiden ihmisten" tarvitse tietää, ja mun on kuitenkin pakko päästä avautumaan johonkin. Tässä vaiheessa on hyvä vaihtaa muualle, varsinkin kun Hotbliggityblog ei enää tarjoa vanhaa ulkoasua tälle blogille.

Mikäli joku tahtoo seikkailujani vielä seurata, voi pistää postia ja kysellä uuden blogin osoitetta. Se on vielä hyvin alkuvaiheessa, eli vailla yhtäkään tekstiä (kamppailen vielä ulkoasun kanssa), mutta alkaa niitä sinne ilmestyä (varsinkin, kun voin kirjoittaa asioita, joita en tänne voi).

Uuden blogin sisältö tulee olemaan oikeasti rankempaa, oikeasti K-18-tavaraa ajoittain. Omalla vastuulla sitten.

linnunhammas@windowslive.com ottaa vastaan osoitekyselyt. Ole kiltti ja kerro kuka olet ja miksi haluat blogia lukea - ihan vaan mielenkiinnosta tahdon tietää. Jos joku ihan uusi lukija joskus sattuu löytämään tämän blogin, kiinnostuu ja tahtoo tietää lisää, aina saa kysellä osoitetta. Jätän tän blogin kellumaan bittiavaruuteen kuitenkin, muistoja ja sillai.

Kiitokset näistä ajoista, toivottavasti eksytte uuteen blogiinkin.

Missä olen juuri nyt?

Olen hyvässä tilanteessa, loistavassa.

Parin kaverin kanssa mietin, mikä tolkku on seurustelussa jos ei tiedä viettävänsä loppuelämäänsä sen saman ihmisen kanssa. Pointtinahan on kai löytää se elämänkumppani? Mistä minä tiedän, mulle seurustelu on aina ollut sitä, että on kivaa kun on joku jonka kanssa voi jakaa elämänsä - hetken. En tosiaan ole suunnitellut viettäväni loppuelämääni kenenkään kanssa, pidän vain hauskaa. Valitettavasti onnistun usein sotkemaan liian vahvoja tunteita mukaan, sitten angstin eron jälkeen päivän, pari ja unohdan (mikä tosin kuulostaa siltä, ettei niitä tunteita edes oikeasti ollut - osaan huijata itseänikin, lol).

Jossain vaiheessa olin koko ajan fiiliksellä "yhyy, haluun tyttöystävän", mutta se on mennyt ohi. Nyt ei voisi mikään vähempää kiinnostaa kuin seurustelu. Ei ole mitään hinkua sitoutua ja noudattaa tylsiä moraalisääntöjä, olla vain sen yhden ihmisen kanssa. En jaksa alkaa tuhlata elämääni ihmiseen, jonka kanssa en kuitenkaan kehitä mitään kaunista avioliittoa. Elämä on ihan liian lyhyt sellaiseen (tai ehkä mulla on edelleen ikäkriisi).

Nyt riittää ystävät ja se, että saan seksiä ja/tai läheisyyttä silloin kun haluan, ja että voin olla ihan kenen kanssa tahansa ja tehdä mitä tahansa jos sattuu huvittamaan, eikä ole ketään jonka vuoksi voisin mustasukkaistella eikä kukaan voi mustistella mun takiani. Ehkä joku paheksuu tällaista tapaa elää, mutta. Hieno tilanne kuitenkin.


//Hassua muuten, kun luin nyt vähän vanhempia blogitekstejä. Hullusti muuttuu ajattelutavat, kun jossain merkinnässä selostin, että haluan seurustella ja kokea rakkautta ja muuta paskaa. Olen nyt ihan toisessa ääripäässä.

Sopivasti lihava?

Tänään aamulla siinä kuuden, seitsemän välillä iski tajuntaan, etten oikeasti ehkä ole ihan normaali.

Olin miespuolisen ystävän kanssa ulkona (toisinsanoen autossa, keskellä toria aamulla kun muut ihmiset nukkuu). Olin vähän väsynyt, ja kun väsyn riittävästi, multa katoaa ihan kaikki estot - puhun kaiken minkä normaalisti piilotan, annan tehdä mitä vain.

Vedettiin auton etupenkit vaakatasoon ja makoiltiin ja puhuttiin ja häröiltiin. Ennen kaikkea häröiltiin.

Päädyin lämmittämään käsiäni tän miehen paidan alla ja kauhistelemaan/kadehtimaan, miten laiha herra on. Haltioissani käpälöin kylki-, rintalastan- ja solisluita ja vinguin, miten läskiltä musta tuntuu.
Tietysti herran piti sitten päästä kokeilemaan, olenko oikeasti muka niin läski kuin mitä väitän.

Enkä kuulemma ollut. Tuli ankara käsky olla laihduttamatta enempää, koska se ei ole enää kaunista, koska olen nyt täydellinen.

Jollain tasolla se oli ihan kamalan ahdistavaa, kun on jonkun kädet paidan alla ja reisillä (en yleensäkään siedä sitä, kun joku koskee mun läskeihini) ja alkuun vaan vitutti, koska eihän kukaan tule ja sano että joo, kyllä sä olet aika läski, eli epäilen aina ettei kukaan oikeasti tarkoita mitä sanoo, vaan velvollisuudesta kehuu.

Jotenkin vain vakuutuin, että nyt mulle ei valehdella, eikä yritetä imarrella, vaan kerrankin sanotaan suoraan. Ja niin ahdistavaa kuin se olikin, samalla se tuntui ihan hyvältä, kun joku oikeasti kuunteli ja otti tosissaan eikä vähätellyt tai pitänyt huomionhakemisena, kun sanoin etten näe olevani yhtään sellainen kuin sanotaan, että näen peilistä kamalan läskimonsterin. Että paastoilen ja oksennan. Ja kun joku kyseli, että miksi mä teen niin, mikä mussa on vikana, ja mistä kuvittelen voivani laihduttaa vielä seitsemän kiloa.

Kun asiasta kerrankin saattoi puhua ääneen, eikä blogata tai valittaa jossain mesessä, sen jotenkin sisäisti paremmin. Etten ehkä ole ihan terve. Ehkä näenkin väärin.

Ja kuitenkaan en silti kelpaa itselleni. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, mä silti tahdon näyttää omasta mielestäni hyvältä. Oli se vika sitten pään sisällä tai ei.

Luultavasti asiasta ei enää puhuta, ei ainakaan ennen seuraavaa riittävän väsynyttä tapaamista, mutta asia on pöydällä, ja siitä voi muistuttaa jos tulee tarve. Tällaista mä oikeasti tarvitsen.

Ja olihan se ihan kivaa kun joku oli siinä lähellä ja piti musta kiinni, vaikka kyseessä olikin mies eikä mitään suurempia tunteita ollut pelissä. Turvallisuudentunne vain.

Vihreän joen rannalla

Viimeisen vuoden olen haaveillut kokonaan uudesta elämästä. Kun kävin 2008 Ruisrockissa, totesin että Turku on mun tuleva kotikaupunkini. Ja haluan sinne pian, pian. Haluan päästä pois täältä, liian pienestä kaupungista, jossa jokainen tietää toistensa asiat, mikään ei pysy salassa. Tahdon aloittaa sellaisen elämän kuin oikeasti haluan.

Täällä olen saanut jo tietynlaisen leiman, jota ei ole muuttaminen. Mä olen ihminen, joka istuu kotona ja joskus käy jossain, ei harrasta irtosuhteita ja on muutenkin kunnollinen. Se on kaikkea muuta kuin mitä oikeasti tahtoisin olla.

Turusta tuntisin pari ihmistä, mutta heidätkin vain netin kautta, joten mussa ei olisi mitään leimaa, voisin luoda oikean kuvan itsestäni. Oikeasti eläisin, enkä istuisi illatpitkät koneella bloggaamassa. Tylsää.

Kaikkein hulluinta on, että olen jo valmiiksi suunnitellut ihan koko elämäni Turussa. Tiedän ihan tarkkaan jopa jääkaapin sisällön (mikä muuten on suurin syy yksinasumishalulle - ikinä ei tarvitsisi syödä yhtään mitään jos ei siltä tuntuisi, kukaan ei vaan voisi pakottaa).

Kuitenkin pitää vielä kärvistellä koulun loppuun, ja kenties vielä vuosi yksinasumista täällä, etten heti kotoa muutettuani vaihda täysin tuntemattomaan kaupunkiin ja opettele siellä asumaan yksin. Ellen sitten keväällä totea, että tämä kaupunki on oikeasti enemmän kuin perseestä enkä kestä täällä enää. Sitten otan junan alle ja suuntaan kohti länttä ja olen onnellinen, kun istun Aurajoen rannalla ja elän.

Feel like I'm fixing to die

Tai lähinnä mietin, miksen kuolisi pois.

Okei. Koko viikko on mennyt ihan ohi, en muista mitään, en ole tuntenut mitään, kaikki on ollut yhtä harmaata puuroa. Olen hymyillyt ja nauranut, ollut vakava, mutten oikeasti ole tuntenut mitään. En oo nauranut koska olisin ollut iloinen, enkä suhtautunut mihinkään oikeasti vakavasti, ei ole vain ollut energiaa yrittää. Olen turvautunut äärikeinoon, tapaan joka on aina saanut jotain tapahtumaan pään sisällä, saanut ylpeäksi. Eikä edes se toiminut, sain vain kipeän kurkun, silmät täyteen vettä ja sormiin naarmuja hampaista. Ja typerän olon.

En tajua tätä. Kestäisin ahdistuksen ja vitutuksen, mutten tätä. Jos helvetti on olemassa, niin tiedän nyt mikä mun henkilökohtainen helvettini olis; yksinkertaisesti se, ettei pysty tuntemaan mitään. Alan hajota itseeni.

Kun voisin edes itkeä.

Alan olla jo nyt palamassa loppuun, koulun ja kaiken muun kanssa. Saa nähdä, mitä sitten keväällä, kun pitää oikeasti, tosissaan panostaa kouluun. En vain jaksa. Voisin nytkin vain nukkua vuorokauden ympäri.


Juoruilin tänään ystävän kanssa eräästä ihmisestä, joka egoilee ja mainostaa syömishäiriötään koko ajan ja hakee sillä huomiota. Dissasin sitä, nauroin, annoin ymmärtää että itsehän en koskaan alkaisi leikkiä ruoalla, typerää sellainen. Luulen, että olisin hyvä näyttelijä.
Vaan kun oikeasti kuolisin jos tuo ystävä saisi tietää tästä kaikesta. Kaikki hajoaisi lopullisesti.

Joku saisi paiskoa mua pitkin seiniä.


//21:30 No nyt se ahdistus iski. Ehkä turhasta syystä, mutta muhun sattuu hei.

///21:40 Löysin unelman:

Getting used to disappointment

Mä en edes tiedä mitä sanosin.

Itkin äidin sylissä varmaan vartin ja sitten sain suun täyteen rauhottavia juttuja. Isä yrittää heittää koko ajan jotain läppää että ajattelisin jotain muuta ja hymyilisin. Hyvä ystävä kyselee, ettei kai syömispelleily mene tän takia pahemmaksi ja lohduttaa muutenkin, ja alkaa vaan itkettää enemmän, kun joku välittää. Toinen puhuu ihan tavallisia, myöskin että ajattelisin jotain muuta. Yksi yrittää jo etsiä laastarisuhdetta. Mulla on oikeasti aika helvetin hienoja ihmisiä ympärilläni.

No jaa. Tästä pitää taas vaan selvitä.


PS. Sä olet hieno persoona, ja mä pidän susta.
Tän haluankin kuulla tullessani jätetyks, lol? Vähän paistaa joku sääli läpi.

Food water shelter love

Tiedän, ettei mun pitäis selailla noita sivustoja.

Mutta kun tuolta yhdeltä saan vertaistukea, ne tietää miltä tuntuu, ne ei tuomitse. Ne kannustaa, iloitsee mun kanssa ja on myötätuntoisia. Voin sanoa, että menin ja ahmin (ja ehkä oksensin), ja ne sanoo, ettei se haittaa, niin käy kaikille. Voin sanoa painon ja pituuden ja ruokamäärät, eikä ne sano että tuo on liikaa, häpeä läski. Mä tarvitsen niitä.

Sitten on toinen sivusto, jossa ollaan ihan erilaisia. Pointti siinä mestassa on sama, mutta ne ihmiset on erilaisia, ne sanoo asioita joita ne toiset ei, eikä ne kannustakaan samalla tavalla, ne vaan kilpailee, ja sanoo että mä olen laihempi/söin vähemmän/oon vammannut kauemmin. Siellä on huono henki, ja silti luen niiden juttuja, koska ne kuitenkin kiinnostaa mua, ja siellä on muutamia ihan okei-ihmisiä. Ja ehkä siinä on sekin, että se on isompi foorumi, eikä ihmiset "tunne" toisiaan niin hyvin, kun niin moni kirjottaa. Tuolla toisella on vaan muutamia aktiivisia, joten pysyy helpommin mukana niiden elämässä. Päiväkirjojen kautta esmes.

Ja sitten on vielä se yksi, joka on paranemismyönteinen. Luen niitä juttuja mielenkiinnosta, kokemuksia lähinnä. Sieltä saisi kyllä myötätuntoa, mutten mä halua sinne rekisteröityä tai mitään, kun en ole paranemismyönteinen ja saisin sitten lokaa niskaani.

Ja vielä monet, monet sivut, joissa pikkutytöt kysyy laihdunx, jos syön omenan päiväs ja juon vettä?????+ Ne on vittumaisia, ja toisaalta aika surullisia.

Väsynyt - ei onnellinen

Okei, väsynyt ja angstinen lähinnä. Sen siitä saa kun herää aikasin ja valvoo liian pitkään, ja viettää päivänsä keksimällä turhia murheita, pelkäämällä turhia asioita ja toivomalla toivottomia.




Ikäkriisikin on, as you can see.

Tämä hetki ja tulevaisuus

En pelkää tulevaisuutta enää ihan niin paljon kuin vielä vähän aikaa sitten. Tai no - edelleen hirvittää se, mitä teen koulun jälkeen kun pitäis olla aikuinen ja vastuullinen, mutta pystyn nykyisin ajattelemaan pidemmälle kuin kaks päivää. Ei ahdista ajatella kuukautta eikä edes kahta, ja olen tosissani suunnitellut asioita ensi kevääksi. Olen aika ylpeä.

Nothing to say

Tukehdun olooni, itseeni.

Inhoan itseäni enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan.





Ollapa järkevä.

I'm so tired.

Mä olen aivan helvetin väsynyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Nukun vähintään kymmenen tunnin yöunet, ja silti on äärimmäisen raskasta repiä ruho ylös sängystä (ja ei, vähemmän nukkuminen ei auta). Olen ihan koomassa päivän, ja sitten viimeistään neljän aikoihin olen taas niin väsynyt, että on pakko nukkua tunti, joka tosin yleensä venyy puoleksitoista, kun en taas pääse ylös sängystä. Haluan vaan nukkua, nukkua ja nukkua koko ajan, en jaksa olla hereillä, näyttää iloista ja pirteää naamaa samalla, kun hukun omiin ajatuksiini, joita en osaa pukea sanoiksi. Nukkuminen on niin paljon helpompaa.

Niin, ne ajatukset. Kaikki on ihan sekaisin. Kaiken pitäis oikeasti olla ihan hyvin, ei mulla ole mitään ongelmia nyt, ei mitään tärkeää mietittävää, ei mitään selvitettävää. Ja ehkä juuri siksi mulla on kamalan tyhjä olo, ja kehittelen mielessäni ongelmia asioista, jotka voisin sivuuttaa olankohautuksella ja unohtaa. Mutta ehei, enhän mä niin tee. Kehitän ongelmia, mietin niitä päivät pitkät niin kauan että väsyn ja pääsen taas nukkumaan.
Kaikki on yhtä harmaata puuroa, joka ei katoa syömällä (ei kuvaannollisesti, eikä kirjaimellisesti, eikä myöskään oksentamalla). Rakastan ja vihaan samoja ihmisiä, toivon ja pelkään samoja asioita, eikä missään ole mitään järkeä.

Tahtoisin kovin osata kertoa jollekulle, mikä vaivaa, ja selvittää asiat ja päästä eroon väsymyksestä, mutten osaa muodostaa lauseita, ja vaikka osaisinkin, en saisi niitä ulos. Olen ihan lukossa.


You know I can't sleep, I can't stop my brain
You know it's three weeks, I'm going insane
You know I'd give you everything I've got
for a little peace of mind

The Challenge

etoile haastoi.

> Säännöt: Listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.

Rakastan
- Ihmisiä
- Uusiin kiinnostaviin ihmisiin tutustumista
- Lukemista und kirjoittamista
- Bloggausta (vaikka se joskus ajaakin mut hermoromahduksen partaalle)
- Unia
- ...eritoten painajaisia
- Huomiota
- Värejä
- ... ja hiusvärejä ihan kamalasti
- Syömisvammausta
- Kauniita asioita
- Rumia asioita
- Elukoita
- Sadetta, jos ei tarvitse olla ulkona jossei huvita
- Syksyä
- Ruokaa ja syömistä
- Nukkumista

Vihaan (tää sana on ihan liian voimakas joihinkin listan kohtiin, mutta antaa olla nyt. Ja tämä lista on täynnä samoja kuin rakkauslista, miettikää sitten itse miksi)
- Ihmisiä
- Painajaisia
- Syömisvammausta
- Ruokaa ja syömistä
- Sitä, kun en saa tarpeeksi huomiota
- Itseäni
- Yleistä kusipäisyyttä
- ... josta eriteltyinä luottamuksen pettäminen, selkäänpuukottaminen, valehtelu (valkoset valheet sallitaan toki, niitä ei aina voi edes välttää)
- Sitä, kun joku ei mene niin kuin haluan
- Menneisyyttä
- Tulevaisuutta (okei, tätä lähinnä pelkään)
- Omaa saamattomuuttani
- Omaa itsehillinnän ja -kurin puutettani
- Sitä, ettei ettei mun unelmamaailmani voi ikinä toteutua

Keksisin varmasti paljon lisääkin muttttttta antaa olla nyt. Enkä aio haastaa ketään, tehköön kuka haluaa.

Promise to try

Lupaan pyhästi yrittää olla loukkaantumatta puolturhista asioista, sanoa jos joku painaa mieltä, ratkoa ongelmia niinkun aikuinen, sivistynyt ihminen ainakin, olla aiheuttamatta niitä ongelmia, ottaa huomioon muutkin kuin omat tunteeni ja tehdä kaikkeni, että voisit puhua mulle kaikesta, luottaa muhun ja yksinkertasesti olla edes vähän onnellinen mun kanssa.

Lupaan yrittää olla hyvä tyttöystävä.

Every little bit hurts

Inhoan sitä, kun mua vähätellään ja sitä, ettei mun kykyihini uskota. Varsinkin, jos vähättelyn kohteena sattuu olemaan joku heikko kohtani (mitä niitäkin on? Syömisvammaus ja ulkonäkö) tai joku asia, josta satun pitämään (sanot mun musiikkimakuani huonoksi, dissaat jotain leffaa josta pidän, ja mikä pahinta - erehdyt sanomaan yhdenkin poikkipuolisen sanan ystävistäni. Tästä vedän koko kasvimaan kärsääni). Oikeasti, vihaan sitä kun joku tosissaan menee ja iskee heikkoihin kohtiin. Ja vielä tajuaa satuttavansansa. Eikä pyydä anteeksi.

Mieti. Inhoat itseäsi, vähättelet itseäsi, peilistä katsoo hirviö, jonka takia vietät ikuisuuden valiten vaatteita, että näyttäisit hoikemmalta, meikaten, jotta viitsisit mennä ihmisten ilmoille. Sitten tulee joku ja sanoo tai jotenkin ilmaisee, ettet näytäkään niin hyvältä kuin kuvittelet, etkä tule koskaan näyttämäänkään.

Mieti. Joku sinua itseäsi laihempi vinkuu, kuinka on lihonut ja on pakko laihduttaa. Haluat hyväksyntää, ja että omasta ulkonäöstäsi pidetään. Ja sitten tajuntaan pamahtaa, että näytät yksinkertaisesti hirveältä sen tietyn ihmisen mielestä, jos kerran hän on liian lihava omasta mielestään. Ja sitten jos se ihminen vielä sattuu olemaan sellainen, joka on lähestulkoon ainoa jonka mielipiteestä välität... No, ei se tunnu kivalta.

Mieti. Mieti mitä sanot.


---

Kärsin identiteettikriisistä blogin ulkoasun kanssa, ja etsin jotain kivaa. Älkää saaka hermoromahdusta jatkuvasti vaihtuvan ulkoasun kanssa.

Most likely you go your way and I'll go mine

Eräs tuttava kerran sanoi, ettei usko yhdenkään ihmissuhteen sukulaissuhteita lukuunottamatta kestävän koko elämää. Mä en usko tähän. En halua uskoa.

Seuraava teksti on ehkä tylsä tarina ystävästä. Hän ei lue tätä blogia, mutta tää on mulle tärkeä merkintä.

Tajusin, että olen nähnyt erästä kaveriani kesän aikana vain kerran. Ottaen huomioon, että pidän tuota kaveria parhaana ystävänäni, se on aivan liian vähän.

Yhteistä taivalta tuon ihmisen kanssa on jotakuinkin 15 vuotta takana. Kolmevuotiaana hiekkalaatikollahan me tavattiin, ja kun tällä alueella ei ollut muita saman ikäisiä, päädyttiin tietysti viettämään kaikki aika keskenämme. Lisäksi pikkusisaruksemme ovat samanikäisiä ja olivat toistensa leikkikavereina, ja vanhemmistakin tuli sitten hyviä ystäviä, ja välimatkaa oli ehkä 100 metriä.

Inhottavaa oli, kun ystäväni oli päiväkodissa ja kun siellä ei ollut tilaa, jouduin perhepäivähoitoon. Kaikki vapaa-aika sitten oltiinkin toistemme seurana.

Ala-asteella kaikille oli heti alusta asti selvää, että jos haluaa olla toisen kanssa, saa kestää toistakin. Kun kuljettiin käsikynkkää pitkin koulun pihaa, saatiin kyllä osaksemme monet naurut ja nimitykset. "Kännikaksikko" oli varsin suosittu - ja mistä se johtui? Siitä, että meillä oli kivempaa kuin muilla, nauroimme enemmän, keksimme typerämpiä juttuja, joita muut eivät käsittäneet.

Neljännen luokan lopussa ystäväni muutti muutaman kilometrin kauemmaksi, eli päästiin näkemään vähän harvemmin (mutta todellakin vain vähän), mutta jatkoi samassa koulussa. Kuudennelle hän vaihtoi toiseen kouluun, koska matkaa sinne oli niin paljon vähemmän. Mun piti luoda vähän kestävämpiä suhteita muihin ihmisiin (onneksi puhun ystäviä vaikka pikkukivistä jos on tarve), ja ystäväni tietysti ihan uusia suhteita. Tiesin miten vaikeaa se ystävälleni oli, joten yritimme silti nähdä vapaa-ajalla mahdollisimman paljon (muutamaa vuotta myöhemmin mulle selvisi, että ystävä joutui käymään psykalla tuon koulunvaihdoksen ja tutustumisongelmien ja siitä aiheutuneen masennuksen takia).

Yläasteella tuli sitten kamalasti ihmissuhdesotkuja molemmille, teini-ikä hei. Riitelin jatkuvasti erään ystäväni luokalla olevan tytön kanssa, ja tämä tyttö sitten kosti kaiken ystävälleni. Olin seota, kun en kestänyt tuon tytön käytöstä, mutta oli pakko sietää. Se, että ystäväni joutui suljetuksi koulussa ulos klikkiytymistä oli kuitenkin paljon inhottavampaa kuin sen tytön käytös. Sitten hankittiin tietysti uusia kavereita, mä seurustelinkin ekan kerran, joten alettiin nähdä oikeastikin harvemmin. Useat viikonloput kuitenkin kului yhdessä.

Ja sitten kun vaihdettiin amikseen ja lukioon ja tuli ihan uudet piirit, ei nähty enää ollenkaan niin usein. Ensimmäisenä vuonna vielä saatettiin nähdä pari kertaa viikossa, mutta nyt. Ennen vietettiin kesälomat tiiviisti yhdessä, saatoin majailla ystäväni luona viikon kerrallaan ja sitten siirryttiin viikoksi meille ja niin edelleen. Ja nyt on nähty _kerran_ koko kesässä.

Ennen oli suunnitelmia. Ei niitä aina toteutettu, mutta edes suunniteltiin. Nyt ei enää edes niitä. Onhan se toki normaalia, että muutakin elämää löytyy, ja niin pitääkin löytyä, mutten tajua miten tähän tilanteeseen on päädytty. Ja kuitenkin, huolimatta siitä, ettei nähdä usein eikä olla turhan usein muutenkaan tekemisissä, pidän tätä ihmistä parhaana ystävänäni, tärkeimpänä (ja luulen hänen ajattelevan samoin musta). Ei kukaan voi ymmärtää mua niin, eikä tarvitsekaan. Mullahan on jo ihminen siihen, ja siitä olen äärimmäisen onnellinen.


Rakastan sua koko sydämestäni.

Homo Sapiens

Harrastan itseni sekä muiden ihmisten luokittelua. Tuntemattomia on helppo luokitella ulkonäön perusteella, "Vittu mikä pissis", mutta en mä osaa itseäni luokitella oikein mitenkään.

Mulla ei ole mitään erityistä tyyliä. Joku voisi luokitella mut punkkariksi, mutta en koe sitä omakseni. Okei, ajatusmaailma käy joiltain osin yksiin, ja onhan mulla irokeesi ja metalliromua naamassa, mutta se ei johdu siitä, että tietentahtoen haluaisin olla "punk". Ei, satun vain pitämään tästä tyylistä/tyylittömyydestä. Pukeudun niihin vaatteisiin joissa viihdyn, ja varsin tavallisia ne on. Ehkä aavistuksen poikamaisia, en viihdy mekoissa tai hameissa, enkä osaa kävellä korkokengissä. Maiharit, suorat housut ja hihaton paita rules OK.

Ja tietysti se ajatusmaailma. Mikä mä olen, jos olen olen rauhaa rakastava otus ja vastustan väkivallan käyttöä asioiden ratkaisemiseksi, jolle tasa-arvo kaikkien välillä on tärkeää ja joka vastustaa fasismia ja typeriä auktoriteetteja, eikä omista edes kunnollista moraalia tai sopeudu normaaleihin arvoihin? Pasifistifeministianarkistihippi?

Ja välttämätön ikuisuuskysymys. Seksuaalisuus. Se aiheuttaa ihmisille hirveitä paineita, vaikka se kuitenkin on jokaisen oma asia, eikä sillä pitäisi olla mitään väliä.
Muutaman viime vuoden olen luokitellut itseni lesboksi, ja sillä tiellä olen edelleen (joskin siinä välillä oli se yksi mies, josta en tosin ollut kiinnostunut siinä mielessä - olin vain hyvin imarreltu kun kolme vuotta vanhempi herra kiinnostui musta, joten pitihän sitä kokeilla. Ja olihan se ihmisenä ihan mielenkiintoinen tapaus). Miehet eivät vain kiinnosta kuin ystävinä. Mutta mistä mä tiedän, mitä olen vaikka kymmenen vuoden kuluttua? Tai edes viiden, tai vain yhden vaivaisen vuoden. Kun en voi olla varma. Ehkä mä olen kiinnostunut naisista loppuelämäni, tai ehkä vaihdankin kokonaan miehiin ja hankin omakotitalon, kaks lasta ja kultasennoutajan, eli elän tyyliä, joka tällä hetkellä tuntuu painajaiselta.
Ihmiset kuitenkin vaativat luokituksia, ja nyt, tällä hetkellä mä pidän naisista. Homojahan me kaikki loppujen lopuksi ollaan.

Ihmisiä.

Kuinka ihmistä käsitellään?

Pari kysymystä:

Jos ihminen tietää kyllästyvänsä muihin ihmisiin ja kertoo sen niille muille, voiko edes olettaa, että muut ihmiset haluavat olla missään tekemisissä?

Jos tietää saman kyllästymisen tapahtuvan seurustellessa ja seurustelukumppanikin tietää sen, onko suhteessa yleensäkään mitään järkeä?

Miten uskaltaa olla jonkun ystävä, kun jossain tietää sen jonkun jossain vaiheessa lopettavan yhteydenpidon, koska on kyllästynyt eikä enää hyödy ihmisestä?

En mä oleta, että olisin loppuelämäni saman ihmisen kanssa, ei, en ylipäätään ymmärrä, miten jotkut voi olla 17-vuotiaina tavattoman varmoja, että menevät sen hanipupun kanssa naimisiin, hankkivat pari lasta ja vanhenevat sitten yhdessä kiikkustuoleissa istuskellen. Haloo, realismi? Joo, tuollaistakin tapahtuu, mutta en minä jaksa olla niin optimisti, että uskoisin omalla kohdallani tuollaiseen.

Joten mikä järki koko seurustelusysteemissä on? Onhan se kivaa hetken, mutta jos sattuu olemaan pessimisti, tai edes realisti, niin en tajua. Ihminen kuitenkin pohjimmiltaan hakee sitä elämänkumppania. Ja sitten ajattelen parin kuukauden jälkeen näin. Onko hyvä?

Muutama vuosi sitten olin varsin naiivi ja uskoin viettäväni loppuelämäni saman tytön kanssa. Ei tässä nyt voi luottaa sitten yhtään mihinkään, kun huomaa keräävänsä ympärilleen narsisteja ja muita hulluja. Niinkuin muutenkaan olisin luottanut ihmisiin pariin viime vuoteen - ei ole ollut mitään syytä. En voi luottaa edes itseeni, miten sitten muihin?

Ja kuitenkin olen riippuvainen ihmisistä. Jokseenkin varmasti tulen pettymään jokaiseen ihmiseen elämässäni jossain vaiheessa, ehkä sen vain kuuluu olla niin. Mutta haluan olla ihmisten kanssa, käydä henkeviä keskusteluja, valvoa koko yön ja nauraa kaikelle, kiehnätä jonkun kyljessä, rakastaa. Riidellä, jos se on ainoa mahdollinen kanssakäymisen muoto. En pärjää ilman sosiaalisia kontakteja silloin tällöin, vaikka viihdyn omissa oloissanikin. Haluan nähdä useammin niitä ihmisiä, joiden kanssa harvemmin olen tekemisissä, riistää aikaa niiltä, joiden ympärillä elämäni pyörii. Haluan seurustella, vaikka kaikki päättyisikin riitoihin, välien katkeamiseen.

Haluan kokea.

Masentunut ameeba

En muista, milloin mulla olisi viimeksi ollut näin paha olla.

En jaksa nyt vain keksiä mitään hurjan syvällistä biisinnimeä otsikoksi.

Eräällä foorumilla keskusteltiin pettämisestä varsinkin lesbosuhteissa. Kopioin tekstini suoraan tänne:

----, sua ymmärrän vallan loistavasti. Kun joutuu petetyksi, menee aika hienosti luottamus. Okei, mua on pettänyt vaan naiset (koska miehistä on kahden päivän kokemus, eikä se ukko nyt pettäis vaikka käskis, ihme takertuja), mutta siis. Jotenka en luota ihan hirveästi naisiin, mikä tietysti haittaa hippusen suhteiden muodostamista. Pystyn luottamaan miehiin paljon paremmin, koska mulla on hyviä miespuolisia ystäviä (ja naisiakin tietysti), joiden kanssa voin olla muutenkin avoimempi kuin joidenkin naisten.

Edellinen naisenihan tosiaan petti mua useamman kerran, koska ei laskenut esmes suutelua tai seksiä ilman tunteita pettämiseksi, ja koska ei oltu sovittu mitään siitä, missä menee pettämisen raja. Yippee, enhän mä ajatetellut, että tuollasesta asiasta pitää oikeasti sopia jotain! Ihmisillä on erilaisia arvoja kaikessa.

Eikä tuo nyt mun mielestä ole mitenkään vanhoillista, tai sitten oon myöskin jokseenkin vanhoillinen. Välillä leikittelen ajatuksella ihan vaan sinkkuilusta niin, että tosissaan voisin tulla ja mennä ja tehdä mitä ikinä haluan kenen kanssa vaan haluan ilman suurempia tunteita ja sitoumuksia. Muttei musta siihen kuitenkaan olisi, mä kiinnyn ihmisiin liikaa, rakastunkin ihan liian helposti ja nopeasti vaikken sitä aina haluais edes itelleni myöntää. Toisaalta suhteessa olokin tuntuu joskus vaikealta, jos alan ajatella yhtään pidemmälle. Tyttöni seurusteli edellisensä kanssa käsittääkseni about 7kk. Mun pisin suhteeni on tosissaan ollut sen 3kk, joten ajatus niinkin "pitkästä" suhteesta kuin vaikka puoli vuotta alkaa ahdistaa, vaikka miten tahtoisin olla sen ihmisen kanssa. Jotenka yritän olla suuremmin ajattelematta tulevaisuutta ja elää päivän kerrallaan, niin pysyn oikein tyytyväisenä. Meneehän aika niinkin.

Ja sitten jos poikkean aiheesta vähän ja hehkutan. Mä en ole ollut pitkään aikaan näin onnellinen hetkellisestä ahdistumisesta huolimatta. Mulla on vain niin hyvä olla tuon naisen kanssa. Ei tarvitse pelätä saavansa turpiinsa jos sanon jotain vähän väärin, tai kattoa koko ajan toisen perään ettei se mene tekemään itselleenkään mitään tyhmää. Nuokin pelot käväisee aina välillä mielessä, ilmeisesti edellinen suhde jätti muhun jonkinlaiset jäljet, mutta ehkä pääsen niistä eroon ajan kanssa.

...Mikä romaani.

Sisäinen solarium

Varoitus niille, jotka eivät jaksa lukea tajutonta angstia: tämä merkintä sisältää sitä itseään ja paljon, joten jätä ihan suosiolla lukematta.

Joku on napsauttanut virrat pois mun sisäisestä solariumistani. Vielä pari päivää sitten oli oikein hyvä fiilis, mutta nyt se on kadonnut johonkin. Varsinkin eilinen oli täyttä tuskaa; olin henkisesti sekä fyysisesti aivan helvetin väsynyt. Okei, fyysisen väsymyksen ymmärrän oikein hyvin. Itsehän sen aiheutin. Henkinen väsymys ja ahdistus, sitä se oli, tuli jostain ihan nurkan takaa, ja yllätyin, miten voimakkaana se iski.

Se ahdistus oli kaikkein kamalinta. Halusin hypätä ulos itsestäni ja paiskoa itseäni seinille, saada jotain selvyyttä ajatuksiin. En edes saanut ihan selvää, mistä se kaikki johtui. Tiedän, että mulla oli aivan tajuton ikävä joitakin ihmisiä, joita näen ihan liian harvoin. Ja sillähän olisin ainakin hetkeksi saanut koko pahan olon pois, viettämällä aikaa niiden ihmisten kanssa. Mutta kun jo pelkkä yhteydenotto tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Ehkä fyysisellä väsymyksellä ja energianpuutteella oli osuutensa. Jos on niin heikko, ettei jaksa oikein kävellä, päässä heittää ja kädet tärisee, miten ihmeessä sitä jaksaisikaan olla iloinen ja pirteä. Toisaalta nuo kaikki fyysiset oireet saivat mut tuntemaan ylpeyttä itsestäni ja henkisesti vahvaksi, kun sain ne aikaan kieltäytymällä. Voisin sanoa, että eilen alkoi taas tervepäisten (ei sillä, että myöntäisin olevani sairas, mutta tehdään nyt kuitenkin eroa näin) huono ja mun hyvä kauteni. ~400 kcal.

Ja kun kaipasin niitä ihmisiä, halusin myös vuodattaa ihan kaiken jollekulle. Halusin sanoa, miten helvetin pahalta tuntuu, kun niin monta tärkeää ihmistä on melkeinpä lähtenyt mun elämästäni tai muuttunut etäisemmiksi, enkä näe enää ketään niin usein, joissakin tapauksissa kerta viikossakin on raastavan vähän. Halusin pyytää tukea ja ymmärrystä ruokavammauksen kanssa, ilman toimimattomia saarnoja tai kipeää vähättelyä tai kauniita sanoja "sä olet ihan sopiva!" Enhän minä halua olla sopiva! (niille, jotka miettivät, kuinka voi tukea ja ymmärtää kannustamatta suoraan laihdutukseen, en oikein edes osaa vastata. Se on vain niitä pieniä tekoja: kun ruoan kanssa leikkivä tulee kylään, älä tarjoa sitä sadan kalorin limsaa, anna vaikka mehua - ei se ole vaikeaa, ja se tekee ruokavammailijan olon turvallisemmaksi.) Halusin kertoa, että oikeasti mäkin olen heikko ja epävarma ja pelkään liikaa asioita.

Tätä blogia lukee luullakseni ainakin kaksi ihmistä, jotka ihan oikeasti kuuluvat mun elämääni. Toinen luultavasti loukkaantuu, kun en puhu hänelle suoraan mainituista asioista, vaikka hän on pyytänyt niin tekemään. En vain pysty, en osaa. Tahtoisin toki, mutta menisin kuitenkin ihan lukkoon. Ja toinen... niin kauan kun suoraan ei kysy, en ala vinkua. Ei tunne-ihminen, enkä mä yleensäkään harrasta avautumista jos kyseessä on joku tärkeä ihminen. Ulkopuolisille se on paljon helpompaa. Lukekaa blogista, saatana.

Kiitti ja hei.

Lähtölaskenta pieneen sydämeen?

Olin toissayönä ensimmäistä kertaa tyttöystävällä yötä. Olikin jo hetki siitä, kun nukuin jonkun vieressä.

Olen äärimmäisen huono nukkumaan ihmisten kanssa. Heräilen jatkuvasti katsomaan, että kaikki on kunnossa, ja unohdan itse hengittää, kun kuuntelen sen toisen hengitystä. Mutta ei se ole paha, ei ollenkaan. Voin olla nukkumattakin, olenpahan hyvässä seurassa.

Kärsin ajoittain erilaisista sitoutumiskammoista ja inhoan läheisyyttä (ja sitten toisena ääripäänä olen hyvinkin fyysinen), varsinkin, jos en koe oloani luontevaksi sen tietyn ihmisen kanssa. Nyt ei ole sitä ongelmaa yhtään, päinvastoin. Olisin voinut pitää tuota tyttöä sylissä ikuisuuden.

Ei mulla ole mitään sanottavaa nyt. Pitipähän vain vähän hehkua.

Jealous guy

En taas viime yönä tahtonut saada unta, kun muistin kuinka helposti hyväksikäytettävissä olen ja vittuunnuin itseeni. Kun saa luotua illuusion välittämisestä (mihin ei tarvita paljonkaan) olen ihan sulaa vahaa. Kun käsket mun hypätä moottoritielle rakkaudenosoituksena, teen sen. Mitä vain, etten joudu hylätyksi.

Edelliset tyttöystäväni kyllä huomasivat tuon piirteen ja hyödynsivät sitä. "Jos loukkaannut kun petän sua, et välitä musta oikeasti." Okei, vähän kärjistettyä, mutta tuohon suuntaan. Ja pettiväthän ne sitten, kuten aiemminkin on todettu. Ja mitä tein? Roikuin säälittävästi mukana. Jos olisin ollut fiksu, olisin jättänyt heidät omaan arvoonsa ja jatkanut elämääni, mutta kun en ollut, enkä varmaan ole vieläkään.

Ja sitten jotkut ihmettelevät, miksi olen mustasukkainen. Olen aina kammonnut ihmisten menettämistä, sitä, että mut suljetaan ulkopuolelle. Loistavien suhteiden takia pelko on vain vahvistunut, joten kun vaikkapa paras ystäväni sanoo viettäneensä aikaa jonkun muun kaverinsa kanssa, kertoo miten hauskaa on ollut, pieni lemmikkini paniikkirotta vilistää sisälläni uskottelemassa, että kohta ystäväni unohtaa mun olemassaoloni kokonaan. Sama juttu, jos joku enemmän-kuin-ystävä hehkuu jonkun toisen ihmisen loistavuutta. Ensimmäinen ajatus on "tykkääköhän se tuosta enemmän kuin musta, onkohan niillä jotain enemmänkin?", tai sitten näiden tyttöystävien kanssa "pettääköhän se, aikooko se jättää mut?" Tällä ajatusmaailmalla on mahdotonta luottaa kehenkään kunnolla. Harvemmin annan mustasukkaisuuden näkyä, kuittaan kaiken piikittelyllä tyyliin "teistä tulis kaunis pari."

Toisaalta minähän saan tehdä mitä haluan kenen kanssa haluan, eikä kenelläkään saa olla mitään sanomista siihen. Kyllähän muhun pitää luottaa, vaikken minä luota kehenkään. Kieroa, eikö? Ehkäpä se vain on niin, että tunnen itseni, ja tiedän etten harrasta sen suurempaa kuin viatonta flirttiä (ja sitäkin useimmiten vain miesten kanssa). Enkä muutenkaan ole sitten mitenkään takertuva, sekoaisin jos mun pitäisi viettää kaikki aika saman ihmisen kanssa. En ymmärrä pareja, jotka unohtavat kaikki muut maailman ihmiset, eivät osaa puhua kuin toisistaan ja viettävät jokaisen vapaahetken yhdessä. Eikö siihen samaan naamaan kyllästy tuolla tahdilla aika nopeasti?

Tunnevammainen voi olla näinkin.

Sweet Dreams

Harrastan usein häröjen unien näkemistä. Rakastan painajaisia, sellaisia oikeasti pelottavia - niistä saa kivan adrenaliinipiikin. Herätessä on ensin paniikkiolo, joka sitten muuttuu nopeasti voiman ja pirteyden tunteeksi. Mukavat unet on paljon kurjempia, varsinkin, jos niissä tapahtuu jotain, mikä ei olisi mahdollista todellisuudessa. Pettymys on suuri, kun herää (muistan, miten vittuuntunut olin herätessäni, kun unessani isäni sai 7 oikein Lotossa. Uni oli niin aidon tuntuinen, että hetken heräämisen jälkeen vielä iloitsin asiasta).

Uniini tunkee myös tuttuja ihmisiä. Jotkut ovat niitä, joiden kanssa olen ollut läheisissä tekemisissä, mutta usein henkilöitä menneisyydestä. Sellaisia, jotka haluan unohtaa, joiden kanssa en halua olla tekemisissä, tai jotka ovat muuten vain pudonneet matkasta syystä tai toisesta. Sellaisten unien tarkoitusta alkaa väkisinkin miettiä. Haluanko vielä olla sen ihmisen kanssa jossain tekemisissä? Ikävöinkö alitajunnassani? En tiedä, enkä halua tietää. Mennyt on mennyttä, enkä halua niitä ihmisiä takaisin, jotka joskus on johonkin kadonneet. Klamydian biisissäkin sanotaan "Ne jää, jotka jää sun elämään, muut eri suuntiin häviää, älä sitä jää itkemään". Mutta minkäs teet, uniinsa ei kamalasti voi vaikuttaa.

Viime yönä näin... en tiedä, ei se varsinaisesti painajainen ollut, mutta ikävän unen. Eräs harvinaisen hölmö mies (tunnetaan myös exänä, jonka kanssa seurustelin kaksi päivää - sitten herra jätti minut tekstiviestillä, kun kaipasi "lämmintä ja läheistä suhdetta", eli olin liian kylmä akka. Miten niin miehet ei sovi mulle?) käveli uneeni, palloili siinä, enkä tykännyt. Aamulla asia häiritsi suunnattomasti, eikä se vieläkään poissa mielestä ole. Muistan unet aina kamalan pitkään, joten häiriötäkin kestää ja kestää. Mikä tuossa oli takana, vai oliko se vain merkityksetön uni, joita silloin tällöin tulee? En edes halua tietää. Mulla ei ole mitään tekoa koko ihmisen kanssa enää. En harrasta niin teennäisiä ja yksinkertaisen tyhmiä ihmisiä.

Eat some more

Kuten olen useampaan kertaan todennut, olen ihastunut. Minulle ihastuminen on... no, yleensä yhtä helvettiä. Tai siis. Tietysti rakastan sitä pilvissä leijumisen tunnetta, on ihanaa nukahtaa sen miss perfectin kuva mielessä varsinkin, jos tuntee saavansa vastakaikua. Mutta ongelma on, yllätysyllätys, syöminen. Tällä kertaa ihastuksen kohteeni sattuu olemaan hyvinkin hoikka tapaus, ja minä perfektionistina haluan päästä samaan. Kaikki viimeisimmät ihastukset on olleet "turvallisia", jotenkin alitajuisesti olen kai hakenut ihmisiä, joille en voi olla kateellinen painojutuissa. Mutta minkäs teet, kun eteen kävelee nainen, joka on maailman täydellisin, mutta joka saa minut stressaamaan painosta ihan kamalasti. Tietysti se on loistavaa thinspiraatiota, mutten minä haluaisi kadehtia tuttuja ihmisiä. Se on jotenkin niin kieroutunutta.

Kerrotaanpa kuitenkin hyviä uutisia. En ole oksentanut pitkään aikaan, yippee. Tosin olen jokseenkin kituuttanut nälässä, mikä taas sattuu johtamaan ahmimiseen. Tämäkin viikko meni helposti alle 1000 kcal/päivä, parhaimpina päivinä pysyttelin n. 600 kalorissa (aikuisen GDA on 2000 kcal). Ja äsken sorruin ja vedin varmaan parikymmentä lihapullaa napaani yhdeltä istumalta. Mutta! Enpäs oksentanut. Hyvä minä.

No jaa. En halua puhua vain syömisvammaamisesta, se ei kiinnosta ihmisiä, joilla ei ole kokemusta mokomasta pelleilystä. Mistähän kertoisin? Ah, ihastuksesta!

Olen kirjoittanut tänne pariin kertaan, että vastakaikua ei ole tullut tuolta tytöltä. Okei, olen vähän huijannut, koska en ole ollut varma, onko kaikki vihjailut olleet vain vitseinä otettavia, vai ihan aitoja, mutta nyt... Johan tässä melkein ollaan herttainen pariskunta. Okei, ei edes melkein. Tarvitsisi päivän kahden, niin näkisi mitä tapahtuu. Ei mun ja jonkun tytön välillä ole ollut ikinä tällaistä sähköä, tai mitä nyt ikinä lieneekään (nyt kun sanon näin, käy tietysti ilmi, ettei tuo tyttö minua kohtaan mitään tunne - ei olisi uutta). Thumbs up!

Friends will be friends

Eräs hyvä ystäväni eksyi lukemaan tätä blogia, vaikka tarkoitus olikin pitää tämä blogi anonyymina. Ystävä huolestui, ja minua hävetti. Ymmärrän kyllä, että syömisvammailuni selviäminen saa väkisinkin huolestumaan, mutta kun ei siihen ole syytä. Ilman keskittymistä ruokaan ja laihdutukseen elämäni olisi paljon kurjempaa, oikeasti. Kun on joku asia, johon keskittymällä saa ylimääräiset masentelut pysymään poissa, elämä on helpompaa. En kuitenkaan halua, että minusta huolehditaan enkä varsinkaan, että tekemisiäni vahditaan, joten pyydän: te, jotka luulette olevanne kykeneviä huolehtimaan hyvinvoinnistani, jättäkää lukeminen.

Edellisessä merkinnässä kerroin ystävästäni, joka petti tyttöystäväänsä. Hän pisti tänään varmaan lopullisesti välit poikki tällaiseen paskiaiseen, käski kuolla, toivotti hyvää matkaa helvettiin ja naureskeli, että miten edes viitsin ihmetellä, miksi olen yksin. No jaa - varmasti kuolenkin joskus, en usko helvettiin enkä edes ihmettele, miksi olen yksin. Ja ei, minulla ei tule ikävä tuota ihmistä. Hän on aiheuttanut minulle niin paljon ongelmia, että ihmettelen, miten en ollut vielä saanut tarpeekseni hänestä. Joo, onhan hän ollut tukena ja kaikkea, mutta loppujen lopuksi - mitä teen ystävällä, johon en voi luottaa oikeastaan ollenkaan?


Olen edelleen ihastunut, mutta. Vastakaiku? Ei.

Rakkaus on pesti hulluuteen

... Varsinkin, jos on itse niin helvetin typerä, että menee pettämään. Tämä ihminen, josta olen aiemminkin vinkunut (siis tämä joka kiristi syömishäiriöstäni kertomisella), seurusteli aivan ihastuttavan ihmisen kanssa, ja muutti pari kuukautta sitten toiseen kaupunkiin tyttöystävänsä kanssa samaan kämppään asumaan. Elämä hymyili, kaikki näytti hienolta ja PAM! - Ystäväiseni menee pettämään naistaan. Ja pettää vielä tyttöystävänsä parhaan kaverin tyttöystävän kanssa. Mikä älynväläys.

Pettäminen on oikeasti jotain helvetillisintä, mitä rakkaalleen voi tehdä. Tiedän mistä puhun, kumpainenkin tyttöystävistäni on pettänyt minua, ensimmäinen vielä pariin kertaan. Silloin olin vielä niin nuori ja kokematon ja rakastunut, etten välittänyt, halusin vain jatkaa. Toisen tyttöystävän pettämisestä en saanut varmuutta kuin vasta suhteen loppumisen jälkeen, mutta jotenkin tiesin sen kuitenkin aiemmin, olihan tyttö pettänyt kaikissa aikaisemmissa suhteissaan.

Olen minäkin ollut pettämisessä mukana. Ensimmäinen tyttöystäväni seurusteli samaan aikaan sekä minun että toisen tytön kanssa. Se oli minullekin kamalaa, en halunnut olla mikään "toinen nainen". Pyysin jatkuvasti tyttöä jättämään oikean kumppaninsa, jos kerran tahtoi olla kanssani. Tyttö vain sattui olemaan niin kiltti, ettei olisi tahtonut satuttaa ketään. Lopulta tyttö rohkaistui kuitenkin ja jätti tytön. Kivi vierähti minunkin hartioiltani.

En ole vielä ymmärtänyt pettämisen pointtia. Ja ei, selitykseksi ei kelpaa "olin kännissä, en tiennyt mitä tein". Jos kerran saattaa tehdä humalatilassa jotain tuollaista, ei vain yksinkertaisesti pidä juoda niin paljoa. Ja jos nyt sattuu olemaan rakastunut johonkuhun toiseen, niin voi sitten olla edes sen verran reilu että jättää kumppaninsa ensin ja vasta sitten sekaantuu siihen toiseen.

Latin roots

Kävin tänään hierojalla, jolla on loistava kyky nähdä. Ja näkemisellähän tarkoitan siis entisiä elämiä, henkiä, energiakehiä ja muita.

No, tämä sitten hieroi mun selkääni, ja melkein ensimmäinen kommentti oli, että mun alaselkä-perselinja on sillai notkolla, että olen voinut olla entisessä elämässäni latino. Mun energiakehästä tämä täti taas näki, että minun pitää jatkaa maalarihommia, eli ainakin käydä koulu loppuun ja ehkä hankkia alalta töitä, mutta mua odottaa jotain isompaa, mihin minut on tarkoitettu. En pysty nyt mitenkään arvaamaan mitä se on, pitää vain odottaa, että se iso tilaisuus tulee eteen. Nyt mun energiat sanoo myös, että olen herkkä ja kaikkea, mutta ehkä sen ison tilaisuuden tullen kasvan vahvemmaksi (vaikken kyllä löydä oikein mitään herkkää itsestäni?).

Varsin hauska tietää tuollaisia, varsinkin, kun oikeasti uskon näihin. Ajattelin, että kun menen seuraavan kerran hierottavaksi, kyselen enemmän entisistä elämistäni, jos niitä vaikka näkyisi.

Häpeä ja kateus

... Vaikkei ehkä niinkään häpeä, eikä edes kateus, vaan jotain ihmeellistä syrjintää ja "minä olen ainoa oikea" -meininkiä.

Olin eilen ystävän 18-vuotissynttäreillä. Siellä oli kaksi porukkaa eri huoneissa. Porukat eivät olleet missään tekemisissä toistensa kanssa. Minä olin porukassa, jossa oli yläasteelta puolituttuja ihmisiä ja muutama hyväkin kaveri. Toisessa porukassa oli ihmisiä, jotka tiedän (edellisessä entryssä toisena mainitun) ex-ystävän kautta. Kolme näistä oli lesboja.

En pysty ymmärtämään, miksi ainakin lesboilla (en yleistä, mutta usein olen törmännyt tähän) on jotain tuntemattomia lesboja vastaan. Nämäkin mainitut kolme käsittääkseni tietävät munkin olevan homo. Luulisi siis, että se toimisi yhdistävänä asiana. Vaan ei, noiden kolmen puolelta se oli ihmeellistä nenänvartta pitkin katsomista asenteella "et sä kuitenkaan oo oikeesti lepakko, oot joku wannabe". Siis, mitä? Miksi? Onko lesbous oikeasti asia, jolla pitää päästä ylpeilemään kun on seurassa, jossa enemmistö on heteroita? Onko se nyt sitten niin hienoa olla erilainen? Tai tietysti se on, mutta ei lesbous nyt voi niin hurjan hienon erikoista olla.

Minua olisi lähinnä kiinnostanut mennä juttelemaan näille kolmelle, mutten viitsinyt tuon naurettavan asenteen takia. Kaksi heistä seurusteli keskenään, ja jos en ihan väärässä ole niin kolmannellakin on tyttöystävä. Minä olen sinkku, joten en varmastikaan voi olla oikeasti lesbo, eihän mulla ole mitään millä todistaa se.

Ei hyvä isä.

Ilman seuraa

Inhoan ystävien menettämistä. Pienen ajan sisällä kaksi hyvää ystävää on kadonnut elämästäni lähes kokonaan. Ensin 10 vuoden ystävyyssuhde kaatui kolmen kuukauden seurustelun jälkeiseen eroon. Se tuntui helvetin pahalta, koska tuo tyttö oli hyvin tärkeä minulle. Olisin voinutkin yrittää pysyä edes suunnilleen kavereina, jossei tyttö olisi sanonut minulle, ettei hänellä ollut koko kolmen kuukauden aikana ollut mitään tunteita minua kohtaan. Että hän oli alkanut seurustella kanssani vain, koska ei jaksanut sitä, että käyttäydyin "oudosti" sen jälkeen, kun olin tunnustanut olevani ihastunut häneen. Ja ei, en käyttäytynyt oudosti, ihan tavallisesti - ehkä vain hieman avoimemmin. Ja tietysti kävi myös ilmi, että tyttö oli pettänyt minua. Ihmetteleekö joku, miksen halua enää olla hänen kanssaan oikein tekemisissä?

Toinen hyvä ystävä lähti elämästäni hänen uhattuaan kertoa syömisvammailustani parhaalle ystävälleni ja vanhemmilleni. Olemme tunteneet vain viitisen vuotta, mutta sinä aikana olemme melkein riidelleet enemmän kuin olleet väleissä. Lähes kaiki riidat ovat kuitenkin johtuneet siitä, että ajattelimme toistemme parasta. Tällä tytöllä oli tapana heittäytyä hankaluuksiin, sekaantua vääriin ihmisiin ja leijua liikaa maanpinnan yläpuolella. Minä vedin hänet aina takaisin todellisuuteen, ja siitäkös tyttö hermostui. Lopulta hän kuitenkin aina tajusi, että niin oli parempi. Jossain vaiheessa tyttö oli ihastunutkin minuun, mutten huolinut häntä - hän oli enemmänkin kuin sisko.
Olemme kumpikin syömisvammaisia, mutta tyttö on nyt ilmeisesti päättänyt parantua. Good for her, mutta minä en ole parantumismyönteinen, en vielä, en ennen kuin olen niissä mitoissa kuin tahdon olla. Tyttö kuitenkin päätti pakottaa minutkin parantumaan, alkoi neuvoa terveyskeskuksessa käymisessä ja kun sanoin, etten tahdo parantua vielä, hän uhkasi tehdä elämästäni helvetin kertomalla tärkeimmille ihmisilleni. Lisäksi siinä oli vielä pari muutakin juttua, mutta tuo uhkailu katkaisi kamelin selän. Ja nyt en ole enää missään väleissä hänen kanssaan. Surullista, koska nyt minulla ei ole ketään samanlaista ihmistä, jolle voisin kertoa kaiken ja luottaa siihen, että minua yritetään auttaa.

Losing my Religion

Pikkuveljellä on huomenna rippijuhlat. Ensin pitää raahautua kirkkoon, sitten tulee sukulaisia tupa täyteen. Eihän siinä mitään, minä en vain tunne kuuluvani kirkkoon. En jaksaisi kuunnella jumalanpalvelusta, se ei anna minulle mitään.

Erosin kirkosta vähän jälkeen sen, kun täytin 16 (tiedän, että 15 on raja [vanhempien luvalla], mutten saanut aikaiseksi vielä silloin). En ole uskonut kristinuskon Jumalaan enää vuosiin, se ei vain ole minulle. Yksi jumala, joka on luonut kaiken, tietää kaiken, jonka luokse pääsee kuoleman jälkeen - NOT. Hindulaisuudessa minua viehättää monet jumalat, niiden persoonallisuudet, mutten silti oikein usko siltikään, että olisi jokin ylempi voima, joka päättäisi asioista ihmisten asioista.


Kaikkien lähimmäksi minun ajatusmaailmaani osuu buddhalaisuus. Siinäkin on jotain asioita, joiden noudattaminen on liian vaikeaa, ja joita en ihan ymmärrä, kuten Jalo kahdeksanosainen polku (jonka varmasti oppisin ymmärtämään, kun ottaisin riittävästi selvää asioista).Mutta siinä on paljon asioita, jotka tuntuvat osuvilta. Olen todella ajatellut, että otan asiakseni opiskella buddhalaisuutta kirjoista, ja alan noudattaa buddhalaisuuden oppeja mahdollisuuksien rajoissa. Mutta saas nyt nähdä.

Buddhalaisuudessahan ei ole jumalia. Siitä pidän. Pääasia buddhalaisuudessa onkin tehdä hyviä asioita, välttää pahoja ja puhdistaa mielensä.

Uskon karman lakiin jokseenkin, ja uudestisyntymään tietysti, ja siksi yritän tehdä mahdollisimman paljon hyvää. Joskus tosin on vain mahdotonta jättää jotain pahaa tekemättä. Länsimaisen ihmisen luonto vain taitaa olla sellainen, että pyyteetön hyvyys on mahdotonta. Kuitenkin yritän muistaa aina karman, kun voin valita, teenkö jotain hyvää vai pahaa. Haluan, että syntyessäni uudelleen, synnyn mahdollisimman hyvään henkilöön (tai no, en minä näillä elämäntavoilla ihmiseksi synny, mutta eläimeen sitten).

No joo. En kuitenkaan samaistu buddhalaisuuteenkaan ihan. En tiedä mikä olen. Jollain foorumilla joku viisas ihminen antoi hyvän, minuunkin sopivan kuvauksen: etsivä agnostikko. Ja siihen tyydyn. Miksi etsiä väkipakolla jotain oikeaa uskontoa? Mieluummin yhdistelen eri uskontoja mieleni mukaan, vaikka buddhalaisuudesta puhuinkin. Se nyt vain on lähimpänä ajatusmaailmaani. Kuitenkin todella uskon aaveisiin, jotka eivät ole pääseet jatkamaan seuraavaan henkilöitymäänsä, vaan ovat jumissa jossan rajatilassa. Eivätkä muutkaan yliluonnolliset jutut ole minulle vaikeita käsittää, joskus pyydän henkimaailmalta vastauksia sormusheilurin avulla (ja itseasiassa olen katsellut netistä, josko tilaisin kristalliheilurin, joka voisi olla luotettavampi, kuin vanha sormus), eräs eläinkommunikoija otti yhteyttä kuolleeseen hevoseemme. Joten tässä elellään sekalaisien asioiden kanssa.

School Boy Crush

Luulen olevani jälleen kerran ihastunut. Harrastan sitä usein. Valitettavasti crushcrushcrush kohdistuu jälleen ystävään, vaikka vannoin, etten enää ikinä ihastu ihmisiin, jotka ovat olleen kavereita kauemmin. Okei, olen nähnyt tätä ihmistä vain muutamia kertoja, vaikka hän asuukin suhteellisen lähellä, muutaman kymmenen kilometrin päässä. Mesessä ollaan juteltu enemmän ja vähemmän aktiivisesti muutama vuosi, mutta nyt olemme olleet jonkun aikaa tiiviimmin yhteyksissä. Eilen sain hänen numeronsakin, ja tänään tekstailimme koko päivän (ja nyt sitten siirryttiin mesen puolelle...). Tyttö vain nyt on aivan loistava. Hän saa minut aina hyvälle tuulelle, hänessä on paljon samaa kuin minussa... Ja jos ei paremmin tietäisi, niin kaikista viesteistä voisi päätellä meillä olevan jotain muutakin kuin ystävyys. Tyttö on seurustellut joskus muutama vuosi sitten tytön kanssa, mutta viimeiset pari vuotta vain poikien. Joten en tiedä, mitä tässä taas ajatella. Pitää kai vain... odottaa. Katsoa, mitä tapahtuu.


Olen ylpeä eräästä poikakaverista, hän oli ajatellut ja todennut, että on tyhmää olla homofobinen, kuten hän itse sanoi:

--- sanoo:
nyt pähkäilin asioita, ja nyt rakastan homoja!
--- sanoo:
nyt on ihan okei että kaksi kaljua ja lihavaa miestä raksa-haalarit päällä pussailee toisiaan

Feed my Frankenstein.

Olen leikkinyt ruoalla melkein kolme vuotta.

Aloin inhota kehoani kahdeksannen luokan lopussa, kun seurustelin ensimmäisen kerran. Pidin tyttö silloin niin täydellisenä ja itseäni ihan vastakohtana, halusin tulla paremmaksi. Aloin ensin laihduttaa, ihan vain normaalisti liikkumalla enemmän. Sitten aloin tarkkailla syömisiäni.

Lopuksi se meni siihen, että saatoin olla pari päivää syömättä, rakastin näläntunnetta ja sitä, kun olin lähellä pyörtyä. Sitä, kun kaverit koulussa käskivät minun syödä, kun join ruoalla vain vettä, söin ehkä näkkileivän. Sitä, kun kävin vaa'alla, ja numerot olivat koko ajan pienempiä. Sitä, kun kävin koulussa ruoan jälkeen oksentamassa ja mietin, huomaako kukaan. Kukaan ei huomannut.

Toissakesänä lipesin pahasti siitä, mitä halusin. Lihoin n. 10 kiloa, enkä edes välittänyt siitä. Syksyllä kun koulu alkoi taas, peili näytti sen karun totuuden jälleen. Inhosin itseäni. Ei, vihasin. Ruoalla leikkiminen meni taas sairaalloiseksi.

Ja sellaista se on edelleen. Joskus on parempia kausia, jolloin en jaksa niin tarkkaan katsoa, mitä syön. Pääosin kuitenkin laihdutan oikeasti, lasken kaloreita, paastoan, oksentelen. Juttelen samanhenkisten ihmisten kanssa, saan tukea ja tsemppiä. Laihat ihmiset aiheuttavat kateutta ja saavat minut pyrkimään samaan. Se on loistavaa.

Enkä minä halua tästä eroon. Olkoon sairasta, aivan sama - minä saan tehdä kehollani ihan mitä haluan. Enkä edes tajua, miksi tämä olisi sairasta. Kukaan ei ole diagnosoinut mitään, koska olen salannut tämän, joten nyt tämä on vain laihdutusta. Halua näyttää hyvältä. Milloin se on ollut sairasta ja epänormaalia? Silloinhan olisi sairasta kaikki muukin kehonmuokkaus: kehonrakennus, silikoni-implantit, Botox-ruiskeet, lävistykset ja tatuoinnit. Kaikki, millä ihminen saa itsensä näyttämään omasta mielestään hyvältä.


Joskin sitten, jos joku ystävistäni sattuu sanomaan laihduttavansa, alan huolehtia ja panikoida, varoitan, ettei laihduttamisesta tulisi elämän kasassapitävää voimaa (kuten minulla), alan tarkkailla kyseisen ihmisen syömistä ja kaikkea, jotta voin pitää muut erossa tästä pelleilystä. Tämä on joskus pelkkää helvettiä. Joskus väsyn siihen, että lasken pakolla kaloreita ruoistani, siihen, etten saa iltaisin unta, kun mietin mitä voin seuraavana päivänä syödä ja kuinka paljon minun on liikuttava. Siihen, että samat ajatukset tunkevat jopa uniini. Kenenkään ei pitäisi joutua tähän.

This fine social scene

Minä olen hyvin sosiaalinen ihminen. Musta on ihanaa tavata uusia ihmisiä, saada uusia ystäviä. Tulen toimeen ihan erilaisten ihmisten kanssa, joten minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada kavereita. Äiti joskus sanoi, että puhuisin itselleni ystävän vaikka kivestä (enpä ole kyllä vielä tuota yrittänyt). Minun on helppo mennä vaikka kaupungilla puhumaan jollekin tuntemattomalle, jos satun vaikka tykkäämään henkilön hiuksista tai vaatteista tai jostain. Saatan tosin alkaa änkyttää, jos itsevarmuus yhtäkkiä pettääkin, mutta en halua edes ajatella että niin tapahtuisi. Manaamista sellainen on. Jos menen puhumaan vain mahdollisimman nopeasti, sen enempää miettimättä, selviän paremmin, kuin jos miettisin etukäteen mitä aion sanoa. Spontaanius kunniaan!

Parhaalle ystävälleni uusien kavereiden saaminen on aina ollut vaikeaa, ja suurin osa ystävistäni on vähemmän sosiaalisia kuin minä. Ymmärrän sen kyllä; hirveän monelle ei tule ensimmäisenä mieleen, että ihmiselle, jolla on kiva paita, voi käydä sanomassa mielipiteensä. Mun mielestä se nyt vain on hauskaa. En tiedä, tuleeko muille ihmisille hyvä mieli kun tuntematon tulee kehumaan, mutta minulle ainakin tulee. Tai no, mulle tulee hyvä mieli melkein mistä tahansa kommentista, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen (jälkimmäisiä tuntuu tulevan enemmän, sen siitä saa, kun näyttää tältä).

Tänään olisin tahtonut käydä sanomassa jotain eräälle tytölle, joka oli kanssani samalla bussipysäkillä. Olen nähnyt hänet aikaisemminkin, ja jo silloin ihastelin hänen vaatteitaan, erityisesti niitä samoja housuja, jotka hänellä tänäänkin oli. Aivan ihanat sammalenvihreät leveät vakosamettihousut. Ah. Tänään huomasin, että hänen laukussaan oli jotain sateenkaariraitaisia pinssejä tms. Melkein menin kysymään, onko tyttö homo vai muuten vain sateenkaariaktivisti, mutten ehtinyt, kun hänen bussinsa tuli jo. Okei, ehkä tuollainen kysymys olisi ollut vähän tungetteleva, mutta olisin voinut mennä ihan vain vaikka kehumaan niitä housuja tai jotain! Nyt harmittaa, kun hidastelin ja missasin tilaisuuden. Yritän löytää tuon tytön vielä, vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta tapaukselta jo ihan ulkonäön perusteella.

Superdyke

Olin tänään erään ystävän luona, naispuolisen sellaisen. Hänen poikaystävänsä oli paikalla myös. Ystäväni oli etukäteen kertonut poikaystävälleen, että olen lesbo ja käskenyt olemaan tuijottamatta, kun poikaystävä oli ihan innostunut asiasta - raukka ei ollut ennen tavannut julkilesboa (kun ystäväni näytti kuviani pojalle ja pojan äiti tuli siihen myös, poika ilmoitti heti "Tuo on lepakko!" Äiti oli todennut, että sen on näköinenkin). No, eihän poika millään kyennyt olla kyselemättä minuun liittyviä asioita.

"Onko kivaa olla lesbo?" (Vastaus: "Ei tämä nyt erityisen kivaa tai ei-kivaa ole.")
"Oletko seurustellut?" (V: "Kahden tytön ja yhden pojan kanssa." Tähän ystäväni vielä totesi, että sen poikasuhteen jälkeen en enää varmasti poikiin koske.)
"Et kai sä aio käännyttää -----:a?" (V: "Kovasti yritän.")

Poikaystävä ei myöskään ole ollenkaan tyytyväinen suunnitelmaan, että muuttaisin tuon ystäväni kanssa samaan kämppään, varsinkin, kun ystäväni on hieman bi-henkinen.

"Sehän on sama kuin jos mä asuisin jonkun tytön kanssa!"

Poikaparka. Luulee, että isken hänen naisensa saman tien, jos asuisimme samassa kämpässä. Muuten ihan hyvä, mutta kun en tosiaan ole kiinnostunut ystävästäni muuten kuin ystävänä. Kai minä muuten olisin parin vuoden tuttavuutemme aikana jo yrittänyt häntä.

Tavallaan varsin hauskaa, että jotakuta todella kiinnostaa seksuaalisuuteni. Minusta tuntuu jollain tapaa hyvältä kertoa ihmisille seksuaalisuudestani, tulla vielä avoimemmin ovin kaapista, vaikken minä tätä ole varsinaisesti salaillut enää vajaaseen vuoteen edes vanhemmiltani. Ystävät ovat tienneet vielä kauemmin. Ja muutenkin, on kiva vähän valistaa ihmisiä ja osoittaa, että homoseksuaalitkin ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Äidinrakkaus

Kolmas hevosemme lopetettiin tänään. Minua koko asia ei sinänsä kosketa, kun en mitenkään ollut tuon hevosen kanssa tekemisissä, mutta äitini on aika murtunut. Ei kai siihen totu, että on itse mukana kun hevonen lopetetaan, vaikka kyseessä onkin jo kolmas hevo. En oikein tiedä, mitä voisin sanoa äidille, ei kai tässä ole mitään sanottavaa. Yritän olla normaalisti.

Pelkään vain äidin puolesta taas. Äidilläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö, tunnetaan myös nimellä maanis-depressiivisyys. Olen melko varma, että tästä alkaa huono kausi jälleen. Silloin äiti on kiukkuinen ja väsynyt, eikä oikein mitään uskalla sanoa, ettei vahingossa suututa tai loukkaa äitiä. Kaikki on kamalan vaikeaa huonoina kausina. Siksipä uutta hevosta etsitään jo - äiti ei olisi enää lainkaan järjissään, jos hänellä ei olisi ollut hevosia, joiden kanssa voi rentoutua ja päästää kaiken muun mielestään. Isänikin oli sanonut, etteivät vanhempani enää olisi naimisissa, jos äidillä ei olisi ollut hevosta. Toivon vain, että nyt löytyisi terve hevonen. Ensimmäisellä oli puhkuri, lopetettiin. Toinen oli liian vaikea meille, myytiin. Kolmannen vikaa ei muista, olisiko ollut selässä ja jaloissa jotain. Lopetettiin. Ja nyt tällä viimeisimmällä, joka lopetettiin tuossa pari tuntia sitten, oli puhkuri myös. Ihmeellisesti kaikki "vialliset" hevoset tulevat meille. Äiti perusteli sitä sillä, että meillä niistä ainakin pidetään huolta ja päästetään sitten vihreämmille laitumille, jos niistä ei ole enää eläjiksi, eivätkä mene kiertoon ja uusiin koteihin koko ajan, ja mahdollisesti vielä sellaiseen käyttöön, jossa niiden terveys kärsisi enemmän. Uskotaan tähän.

Äh. Vähän tyhjä olo, kun ei osaa mennä lohduttamaan äitiä. Toivottavasti tässä nyt kävisi hyvin eikä tulisi ainakaan kovin pahaa masennuskautta. Kenellekään.

Uni laulusta

Olen väsynyt. Herään aamulla 04:50, makaan vielä 20 minuuttia, viiden minuutin torkkuhälytyksin. Nousen ylös 05:10, menen alakertaan syömään, pesen ja rasvaan kasvot ja harjaan hampaat. Kipitän takaisin yläkertaan meikkaamaan. Laittaudun noin 15 yli kuuteen, puen ulkovaatteet ja kävelen bussipysäkille. Työharjoittelupaikalla olen vähän ennen seitsemää. Siitä alkaakin sitten kahdeksan tunnin työrupeama. En tosin ihan hirveästi joudu mitään tekemään, kun ohjaajani tekee suurimmat hommat, mutta kuitenkin. Selkä kipeytyy kun vain seisoskelee (en halua istua lattialla etten vaikuta laiskalta...).

Puoli neljän aikoihin olen kotona. En pysty tekemään muuta, kuin istumaan. Silmäluomet painavat ainakin tonnin, nytkin. Hyvä kun näen kirjoittaa mitään. Illalla olen ihan sippi, ja kerrankin on niin, ettei nukkuminen tuota vaikeuksia. Jotenkuten jaksan tehdä 50 vatsalihasta + 20 selkälihasta, tai jotain muuta liikuntaa. Aina on kuitenkin pakko lukea vähän, tai en osaa käydä nukkumaan. Mutta sitten kun päätän nukkua, nukahdan melkein saman tien kun painan pään tyynyyn. Siksipä rakastankin tätä väsymystä. En ehdi ennen nukahtamista ajatella tuntikaupalla asioita, jotka tekevät mut hulluksi. Muun muassa ruokaa, joka onkin suurin valvomisen aihe aina. Siitä lisää joskus, en nyt millään jaksa miettiä yhtään syömistä. Se on rankkaa muutenkin.

Minusta ja blogin ideasta.

Loin tämän blogin, koska en voi enää "viralliseen", Livejournalissa sijaitsevaan blogiini kirjoittaa henkilökohtaisia asioita - liikaa oikean elämän ystäviä pääsee sitä lukemaan, enkä tahdo kaikkien tietävän kaikkea. Kuitenkin haluan kertoa elämästäni muillekin kuin itselleni, jos joku vaikka sattuu tätä blogia lukemaan.

Eli pääideanahan blogissa on avautuminen. Harrastan usein ahdistumista erinäisistä asioista: kotikaupunkini on liian pieni, en jaksa samoja ihmisiä, laihdutan epätoivoisesti ja epäterveellisesti enkä kuitenkaan laihdu, ihastun aivan liian helposti, palan loppuun koulussa ja stressaan siitä, nukun liian vähän... Mitä kaikkea voitkaan kuvitella ihmisen elämään mahtuvan.

Ja jos vielä nippelitietoa minusta... Olen 17-vuotias, opiskelen maalariksi nyt toista vuotta. Olen hyvin sosiaalinen, rakastan useimpia ihmisiä, vaikka tosiaan kyllästyn joskus samoihin naamoihin. Tykkään tytöistä, olen feministi, pasifisti, absolutisti ja anarkisti jossain määrin.

Nimet Linnunhammas ja Laulu palavasta linnusta ovat molemmat CMX:n kappaleita, ja entryjen nimet tulevat luultavasti myös olemaan biisien nimiä. Minkäs teet, kun olet altistunut musiikille.

Siinä kai kaikki tärkein info. Kirjoittelen pikapuoliin ensimmäisen kunnon entryn, olkoon tämä vain esittelyteksti.