Feed my Frankenstein.

Olen leikkinyt ruoalla melkein kolme vuotta.

Aloin inhota kehoani kahdeksannen luokan lopussa, kun seurustelin ensimmäisen kerran. Pidin tyttö silloin niin täydellisenä ja itseäni ihan vastakohtana, halusin tulla paremmaksi. Aloin ensin laihduttaa, ihan vain normaalisti liikkumalla enemmän. Sitten aloin tarkkailla syömisiäni.

Lopuksi se meni siihen, että saatoin olla pari päivää syömättä, rakastin näläntunnetta ja sitä, kun olin lähellä pyörtyä. Sitä, kun kaverit koulussa käskivät minun syödä, kun join ruoalla vain vettä, söin ehkä näkkileivän. Sitä, kun kävin vaa'alla, ja numerot olivat koko ajan pienempiä. Sitä, kun kävin koulussa ruoan jälkeen oksentamassa ja mietin, huomaako kukaan. Kukaan ei huomannut.

Toissakesänä lipesin pahasti siitä, mitä halusin. Lihoin n. 10 kiloa, enkä edes välittänyt siitä. Syksyllä kun koulu alkoi taas, peili näytti sen karun totuuden jälleen. Inhosin itseäni. Ei, vihasin. Ruoalla leikkiminen meni taas sairaalloiseksi.

Ja sellaista se on edelleen. Joskus on parempia kausia, jolloin en jaksa niin tarkkaan katsoa, mitä syön. Pääosin kuitenkin laihdutan oikeasti, lasken kaloreita, paastoan, oksentelen. Juttelen samanhenkisten ihmisten kanssa, saan tukea ja tsemppiä. Laihat ihmiset aiheuttavat kateutta ja saavat minut pyrkimään samaan. Se on loistavaa.

Enkä minä halua tästä eroon. Olkoon sairasta, aivan sama - minä saan tehdä kehollani ihan mitä haluan. Enkä edes tajua, miksi tämä olisi sairasta. Kukaan ei ole diagnosoinut mitään, koska olen salannut tämän, joten nyt tämä on vain laihdutusta. Halua näyttää hyvältä. Milloin se on ollut sairasta ja epänormaalia? Silloinhan olisi sairasta kaikki muukin kehonmuokkaus: kehonrakennus, silikoni-implantit, Botox-ruiskeet, lävistykset ja tatuoinnit. Kaikki, millä ihminen saa itsensä näyttämään omasta mielestään hyvältä.


Joskin sitten, jos joku ystävistäni sattuu sanomaan laihduttavansa, alan huolehtia ja panikoida, varoitan, ettei laihduttamisesta tulisi elämän kasassapitävää voimaa (kuten minulla), alan tarkkailla kyseisen ihmisen syömistä ja kaikkea, jotta voin pitää muut erossa tästä pelleilystä. Tämä on joskus pelkkää helvettiä. Joskus väsyn siihen, että lasken pakolla kaloreita ruoistani, siihen, etten saa iltaisin unta, kun mietin mitä voin seuraavana päivänä syödä ja kuinka paljon minun on liikuttava. Siihen, että samat ajatukset tunkevat jopa uniini. Kenenkään ei pitäisi joutua tähän.