Äidinrakkaus

Kolmas hevosemme lopetettiin tänään. Minua koko asia ei sinänsä kosketa, kun en mitenkään ollut tuon hevosen kanssa tekemisissä, mutta äitini on aika murtunut. Ei kai siihen totu, että on itse mukana kun hevonen lopetetaan, vaikka kyseessä onkin jo kolmas hevo. En oikein tiedä, mitä voisin sanoa äidille, ei kai tässä ole mitään sanottavaa. Yritän olla normaalisti.

Pelkään vain äidin puolesta taas. Äidilläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö, tunnetaan myös nimellä maanis-depressiivisyys. Olen melko varma, että tästä alkaa huono kausi jälleen. Silloin äiti on kiukkuinen ja väsynyt, eikä oikein mitään uskalla sanoa, ettei vahingossa suututa tai loukkaa äitiä. Kaikki on kamalan vaikeaa huonoina kausina. Siksipä uutta hevosta etsitään jo - äiti ei olisi enää lainkaan järjissään, jos hänellä ei olisi ollut hevosia, joiden kanssa voi rentoutua ja päästää kaiken muun mielestään. Isänikin oli sanonut, etteivät vanhempani enää olisi naimisissa, jos äidillä ei olisi ollut hevosta. Toivon vain, että nyt löytyisi terve hevonen. Ensimmäisellä oli puhkuri, lopetettiin. Toinen oli liian vaikea meille, myytiin. Kolmannen vikaa ei muista, olisiko ollut selässä ja jaloissa jotain. Lopetettiin. Ja nyt tällä viimeisimmällä, joka lopetettiin tuossa pari tuntia sitten, oli puhkuri myös. Ihmeellisesti kaikki "vialliset" hevoset tulevat meille. Äiti perusteli sitä sillä, että meillä niistä ainakin pidetään huolta ja päästetään sitten vihreämmille laitumille, jos niistä ei ole enää eläjiksi, eivätkä mene kiertoon ja uusiin koteihin koko ajan, ja mahdollisesti vielä sellaiseen käyttöön, jossa niiden terveys kärsisi enemmän. Uskotaan tähän.

Äh. Vähän tyhjä olo, kun ei osaa mennä lohduttamaan äitiä. Toivottavasti tässä nyt kävisi hyvin eikä tulisi ainakaan kovin pahaa masennuskautta. Kenellekään.