Ilman seuraa

Inhoan ystävien menettämistä. Pienen ajan sisällä kaksi hyvää ystävää on kadonnut elämästäni lähes kokonaan. Ensin 10 vuoden ystävyyssuhde kaatui kolmen kuukauden seurustelun jälkeiseen eroon. Se tuntui helvetin pahalta, koska tuo tyttö oli hyvin tärkeä minulle. Olisin voinutkin yrittää pysyä edes suunnilleen kavereina, jossei tyttö olisi sanonut minulle, ettei hänellä ollut koko kolmen kuukauden aikana ollut mitään tunteita minua kohtaan. Että hän oli alkanut seurustella kanssani vain, koska ei jaksanut sitä, että käyttäydyin "oudosti" sen jälkeen, kun olin tunnustanut olevani ihastunut häneen. Ja ei, en käyttäytynyt oudosti, ihan tavallisesti - ehkä vain hieman avoimemmin. Ja tietysti kävi myös ilmi, että tyttö oli pettänyt minua. Ihmetteleekö joku, miksen halua enää olla hänen kanssaan oikein tekemisissä?

Toinen hyvä ystävä lähti elämästäni hänen uhattuaan kertoa syömisvammailustani parhaalle ystävälleni ja vanhemmilleni. Olemme tunteneet vain viitisen vuotta, mutta sinä aikana olemme melkein riidelleet enemmän kuin olleet väleissä. Lähes kaiki riidat ovat kuitenkin johtuneet siitä, että ajattelimme toistemme parasta. Tällä tytöllä oli tapana heittäytyä hankaluuksiin, sekaantua vääriin ihmisiin ja leijua liikaa maanpinnan yläpuolella. Minä vedin hänet aina takaisin todellisuuteen, ja siitäkös tyttö hermostui. Lopulta hän kuitenkin aina tajusi, että niin oli parempi. Jossain vaiheessa tyttö oli ihastunutkin minuun, mutten huolinut häntä - hän oli enemmänkin kuin sisko.
Olemme kumpikin syömisvammaisia, mutta tyttö on nyt ilmeisesti päättänyt parantua. Good for her, mutta minä en ole parantumismyönteinen, en vielä, en ennen kuin olen niissä mitoissa kuin tahdon olla. Tyttö kuitenkin päätti pakottaa minutkin parantumaan, alkoi neuvoa terveyskeskuksessa käymisessä ja kun sanoin, etten tahdo parantua vielä, hän uhkasi tehdä elämästäni helvetin kertomalla tärkeimmille ihmisilleni. Lisäksi siinä oli vielä pari muutakin juttua, mutta tuo uhkailu katkaisi kamelin selän. Ja nyt en ole enää missään väleissä hänen kanssaan. Surullista, koska nyt minulla ei ole ketään samanlaista ihmistä, jolle voisin kertoa kaiken ja luottaa siihen, että minua yritetään auttaa.