Edelliset tyttöystäväni kyllä huomasivat tuon piirteen ja hyödynsivät sitä. "Jos loukkaannut kun petän sua, et välitä musta oikeasti." Okei, vähän kärjistettyä, mutta tuohon suuntaan. Ja pettiväthän ne sitten, kuten aiemminkin on todettu. Ja mitä tein? Roikuin säälittävästi mukana. Jos olisin ollut fiksu, olisin jättänyt heidät omaan arvoonsa ja jatkanut elämääni, mutta kun en ollut, enkä varmaan ole vieläkään.
Ja sitten jotkut ihmettelevät, miksi olen mustasukkainen. Olen aina kammonnut ihmisten menettämistä, sitä, että mut suljetaan ulkopuolelle. Loistavien suhteiden takia pelko on vain vahvistunut, joten kun vaikkapa paras ystäväni sanoo viettäneensä aikaa jonkun muun kaverinsa kanssa, kertoo miten hauskaa on ollut, pieni lemmikkini paniikkirotta vilistää sisälläni uskottelemassa, että kohta ystäväni unohtaa mun olemassaoloni kokonaan. Sama juttu, jos joku enemmän-kuin-ystävä hehkuu jonkun toisen ihmisen loistavuutta. Ensimmäinen ajatus on "tykkääköhän se tuosta enemmän kuin musta, onkohan niillä jotain enemmänkin?", tai sitten näiden tyttöystävien kanssa "pettääköhän se, aikooko se jättää mut?" Tällä ajatusmaailmalla on mahdotonta luottaa kehenkään kunnolla. Harvemmin annan mustasukkaisuuden näkyä, kuittaan kaiken piikittelyllä tyyliin "teistä tulis kaunis pari."
Toisaalta minähän saan tehdä mitä haluan kenen kanssa haluan, eikä kenelläkään saa olla mitään sanomista siihen. Kyllähän muhun pitää luottaa, vaikken minä luota kehenkään. Kieroa, eikö? Ehkäpä se vain on niin, että tunnen itseni, ja tiedän etten harrasta sen suurempaa kuin viatonta flirttiä (ja sitäkin useimmiten vain miesten kanssa). Enkä muutenkaan ole sitten mitenkään takertuva, sekoaisin jos mun pitäisi viettää kaikki aika saman ihmisen kanssa. En ymmärrä pareja, jotka unohtavat kaikki muut maailman ihmiset, eivät osaa puhua kuin toisistaan ja viettävät jokaisen vapaahetken yhdessä. Eikö siihen samaan naamaan kyllästy tuolla tahdilla aika nopeasti?
Tunnevammainen voi olla näinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti