Most likely you go your way and I'll go mine

Eräs tuttava kerran sanoi, ettei usko yhdenkään ihmissuhteen sukulaissuhteita lukuunottamatta kestävän koko elämää. Mä en usko tähän. En halua uskoa.

Seuraava teksti on ehkä tylsä tarina ystävästä. Hän ei lue tätä blogia, mutta tää on mulle tärkeä merkintä.

Tajusin, että olen nähnyt erästä kaveriani kesän aikana vain kerran. Ottaen huomioon, että pidän tuota kaveria parhaana ystävänäni, se on aivan liian vähän.

Yhteistä taivalta tuon ihmisen kanssa on jotakuinkin 15 vuotta takana. Kolmevuotiaana hiekkalaatikollahan me tavattiin, ja kun tällä alueella ei ollut muita saman ikäisiä, päädyttiin tietysti viettämään kaikki aika keskenämme. Lisäksi pikkusisaruksemme ovat samanikäisiä ja olivat toistensa leikkikavereina, ja vanhemmistakin tuli sitten hyviä ystäviä, ja välimatkaa oli ehkä 100 metriä.

Inhottavaa oli, kun ystäväni oli päiväkodissa ja kun siellä ei ollut tilaa, jouduin perhepäivähoitoon. Kaikki vapaa-aika sitten oltiinkin toistemme seurana.

Ala-asteella kaikille oli heti alusta asti selvää, että jos haluaa olla toisen kanssa, saa kestää toistakin. Kun kuljettiin käsikynkkää pitkin koulun pihaa, saatiin kyllä osaksemme monet naurut ja nimitykset. "Kännikaksikko" oli varsin suosittu - ja mistä se johtui? Siitä, että meillä oli kivempaa kuin muilla, nauroimme enemmän, keksimme typerämpiä juttuja, joita muut eivät käsittäneet.

Neljännen luokan lopussa ystäväni muutti muutaman kilometrin kauemmaksi, eli päästiin näkemään vähän harvemmin (mutta todellakin vain vähän), mutta jatkoi samassa koulussa. Kuudennelle hän vaihtoi toiseen kouluun, koska matkaa sinne oli niin paljon vähemmän. Mun piti luoda vähän kestävämpiä suhteita muihin ihmisiin (onneksi puhun ystäviä vaikka pikkukivistä jos on tarve), ja ystäväni tietysti ihan uusia suhteita. Tiesin miten vaikeaa se ystävälleni oli, joten yritimme silti nähdä vapaa-ajalla mahdollisimman paljon (muutamaa vuotta myöhemmin mulle selvisi, että ystävä joutui käymään psykalla tuon koulunvaihdoksen ja tutustumisongelmien ja siitä aiheutuneen masennuksen takia).

Yläasteella tuli sitten kamalasti ihmissuhdesotkuja molemmille, teini-ikä hei. Riitelin jatkuvasti erään ystäväni luokalla olevan tytön kanssa, ja tämä tyttö sitten kosti kaiken ystävälleni. Olin seota, kun en kestänyt tuon tytön käytöstä, mutta oli pakko sietää. Se, että ystäväni joutui suljetuksi koulussa ulos klikkiytymistä oli kuitenkin paljon inhottavampaa kuin sen tytön käytös. Sitten hankittiin tietysti uusia kavereita, mä seurustelinkin ekan kerran, joten alettiin nähdä oikeastikin harvemmin. Useat viikonloput kuitenkin kului yhdessä.

Ja sitten kun vaihdettiin amikseen ja lukioon ja tuli ihan uudet piirit, ei nähty enää ollenkaan niin usein. Ensimmäisenä vuonna vielä saatettiin nähdä pari kertaa viikossa, mutta nyt. Ennen vietettiin kesälomat tiiviisti yhdessä, saatoin majailla ystäväni luona viikon kerrallaan ja sitten siirryttiin viikoksi meille ja niin edelleen. Ja nyt on nähty _kerran_ koko kesässä.

Ennen oli suunnitelmia. Ei niitä aina toteutettu, mutta edes suunniteltiin. Nyt ei enää edes niitä. Onhan se toki normaalia, että muutakin elämää löytyy, ja niin pitääkin löytyä, mutten tajua miten tähän tilanteeseen on päädytty. Ja kuitenkin, huolimatta siitä, ettei nähdä usein eikä olla turhan usein muutenkaan tekemisissä, pidän tätä ihmistä parhaana ystävänäni, tärkeimpänä (ja luulen hänen ajattelevan samoin musta). Ei kukaan voi ymmärtää mua niin, eikä tarvitsekaan. Mullahan on jo ihminen siihen, ja siitä olen äärimmäisen onnellinen.


Rakastan sua koko sydämestäni.