Sisäinen solarium

Varoitus niille, jotka eivät jaksa lukea tajutonta angstia: tämä merkintä sisältää sitä itseään ja paljon, joten jätä ihan suosiolla lukematta.

Joku on napsauttanut virrat pois mun sisäisestä solariumistani. Vielä pari päivää sitten oli oikein hyvä fiilis, mutta nyt se on kadonnut johonkin. Varsinkin eilinen oli täyttä tuskaa; olin henkisesti sekä fyysisesti aivan helvetin väsynyt. Okei, fyysisen väsymyksen ymmärrän oikein hyvin. Itsehän sen aiheutin. Henkinen väsymys ja ahdistus, sitä se oli, tuli jostain ihan nurkan takaa, ja yllätyin, miten voimakkaana se iski.

Se ahdistus oli kaikkein kamalinta. Halusin hypätä ulos itsestäni ja paiskoa itseäni seinille, saada jotain selvyyttä ajatuksiin. En edes saanut ihan selvää, mistä se kaikki johtui. Tiedän, että mulla oli aivan tajuton ikävä joitakin ihmisiä, joita näen ihan liian harvoin. Ja sillähän olisin ainakin hetkeksi saanut koko pahan olon pois, viettämällä aikaa niiden ihmisten kanssa. Mutta kun jo pelkkä yhteydenotto tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Ehkä fyysisellä väsymyksellä ja energianpuutteella oli osuutensa. Jos on niin heikko, ettei jaksa oikein kävellä, päässä heittää ja kädet tärisee, miten ihmeessä sitä jaksaisikaan olla iloinen ja pirteä. Toisaalta nuo kaikki fyysiset oireet saivat mut tuntemaan ylpeyttä itsestäni ja henkisesti vahvaksi, kun sain ne aikaan kieltäytymällä. Voisin sanoa, että eilen alkoi taas tervepäisten (ei sillä, että myöntäisin olevani sairas, mutta tehdään nyt kuitenkin eroa näin) huono ja mun hyvä kauteni. ~400 kcal.

Ja kun kaipasin niitä ihmisiä, halusin myös vuodattaa ihan kaiken jollekulle. Halusin sanoa, miten helvetin pahalta tuntuu, kun niin monta tärkeää ihmistä on melkeinpä lähtenyt mun elämästäni tai muuttunut etäisemmiksi, enkä näe enää ketään niin usein, joissakin tapauksissa kerta viikossakin on raastavan vähän. Halusin pyytää tukea ja ymmärrystä ruokavammauksen kanssa, ilman toimimattomia saarnoja tai kipeää vähättelyä tai kauniita sanoja "sä olet ihan sopiva!" Enhän minä halua olla sopiva! (niille, jotka miettivät, kuinka voi tukea ja ymmärtää kannustamatta suoraan laihdutukseen, en oikein edes osaa vastata. Se on vain niitä pieniä tekoja: kun ruoan kanssa leikkivä tulee kylään, älä tarjoa sitä sadan kalorin limsaa, anna vaikka mehua - ei se ole vaikeaa, ja se tekee ruokavammailijan olon turvallisemmaksi.) Halusin kertoa, että oikeasti mäkin olen heikko ja epävarma ja pelkään liikaa asioita.

Tätä blogia lukee luullakseni ainakin kaksi ihmistä, jotka ihan oikeasti kuuluvat mun elämääni. Toinen luultavasti loukkaantuu, kun en puhu hänelle suoraan mainituista asioista, vaikka hän on pyytänyt niin tekemään. En vain pysty, en osaa. Tahtoisin toki, mutta menisin kuitenkin ihan lukkoon. Ja toinen... niin kauan kun suoraan ei kysy, en ala vinkua. Ei tunne-ihminen, enkä mä yleensäkään harrasta avautumista jos kyseessä on joku tärkeä ihminen. Ulkopuolisille se on paljon helpompaa. Lukekaa blogista, saatana.

Kiitti ja hei.

Lähtölaskenta pieneen sydämeen?

Olin toissayönä ensimmäistä kertaa tyttöystävällä yötä. Olikin jo hetki siitä, kun nukuin jonkun vieressä.

Olen äärimmäisen huono nukkumaan ihmisten kanssa. Heräilen jatkuvasti katsomaan, että kaikki on kunnossa, ja unohdan itse hengittää, kun kuuntelen sen toisen hengitystä. Mutta ei se ole paha, ei ollenkaan. Voin olla nukkumattakin, olenpahan hyvässä seurassa.

Kärsin ajoittain erilaisista sitoutumiskammoista ja inhoan läheisyyttä (ja sitten toisena ääripäänä olen hyvinkin fyysinen), varsinkin, jos en koe oloani luontevaksi sen tietyn ihmisen kanssa. Nyt ei ole sitä ongelmaa yhtään, päinvastoin. Olisin voinut pitää tuota tyttöä sylissä ikuisuuden.

Ei mulla ole mitään sanottavaa nyt. Pitipähän vain vähän hehkua.