Vihreän joen rannalla

Viimeisen vuoden olen haaveillut kokonaan uudesta elämästä. Kun kävin 2008 Ruisrockissa, totesin että Turku on mun tuleva kotikaupunkini. Ja haluan sinne pian, pian. Haluan päästä pois täältä, liian pienestä kaupungista, jossa jokainen tietää toistensa asiat, mikään ei pysy salassa. Tahdon aloittaa sellaisen elämän kuin oikeasti haluan.

Täällä olen saanut jo tietynlaisen leiman, jota ei ole muuttaminen. Mä olen ihminen, joka istuu kotona ja joskus käy jossain, ei harrasta irtosuhteita ja on muutenkin kunnollinen. Se on kaikkea muuta kuin mitä oikeasti tahtoisin olla.

Turusta tuntisin pari ihmistä, mutta heidätkin vain netin kautta, joten mussa ei olisi mitään leimaa, voisin luoda oikean kuvan itsestäni. Oikeasti eläisin, enkä istuisi illatpitkät koneella bloggaamassa. Tylsää.

Kaikkein hulluinta on, että olen jo valmiiksi suunnitellut ihan koko elämäni Turussa. Tiedän ihan tarkkaan jopa jääkaapin sisällön (mikä muuten on suurin syy yksinasumishalulle - ikinä ei tarvitsisi syödä yhtään mitään jos ei siltä tuntuisi, kukaan ei vaan voisi pakottaa).

Kuitenkin pitää vielä kärvistellä koulun loppuun, ja kenties vielä vuosi yksinasumista täällä, etten heti kotoa muutettuani vaihda täysin tuntemattomaan kaupunkiin ja opettele siellä asumaan yksin. Ellen sitten keväällä totea, että tämä kaupunki on oikeasti enemmän kuin perseestä enkä kestä täällä enää. Sitten otan junan alle ja suuntaan kohti länttä ja olen onnellinen, kun istun Aurajoen rannalla ja elän.

Feel like I'm fixing to die

Tai lähinnä mietin, miksen kuolisi pois.

Okei. Koko viikko on mennyt ihan ohi, en muista mitään, en ole tuntenut mitään, kaikki on ollut yhtä harmaata puuroa. Olen hymyillyt ja nauranut, ollut vakava, mutten oikeasti ole tuntenut mitään. En oo nauranut koska olisin ollut iloinen, enkä suhtautunut mihinkään oikeasti vakavasti, ei ole vain ollut energiaa yrittää. Olen turvautunut äärikeinoon, tapaan joka on aina saanut jotain tapahtumaan pään sisällä, saanut ylpeäksi. Eikä edes se toiminut, sain vain kipeän kurkun, silmät täyteen vettä ja sormiin naarmuja hampaista. Ja typerän olon.

En tajua tätä. Kestäisin ahdistuksen ja vitutuksen, mutten tätä. Jos helvetti on olemassa, niin tiedän nyt mikä mun henkilökohtainen helvettini olis; yksinkertaisesti se, ettei pysty tuntemaan mitään. Alan hajota itseeni.

Kun voisin edes itkeä.

Alan olla jo nyt palamassa loppuun, koulun ja kaiken muun kanssa. Saa nähdä, mitä sitten keväällä, kun pitää oikeasti, tosissaan panostaa kouluun. En vain jaksa. Voisin nytkin vain nukkua vuorokauden ympäri.


Juoruilin tänään ystävän kanssa eräästä ihmisestä, joka egoilee ja mainostaa syömishäiriötään koko ajan ja hakee sillä huomiota. Dissasin sitä, nauroin, annoin ymmärtää että itsehän en koskaan alkaisi leikkiä ruoalla, typerää sellainen. Luulen, että olisin hyvä näyttelijä.
Vaan kun oikeasti kuolisin jos tuo ystävä saisi tietää tästä kaikesta. Kaikki hajoaisi lopullisesti.

Joku saisi paiskoa mua pitkin seiniä.


//21:30 No nyt se ahdistus iski. Ehkä turhasta syystä, mutta muhun sattuu hei.

///21:40 Löysin unelman:

Getting used to disappointment

Mä en edes tiedä mitä sanosin.

Itkin äidin sylissä varmaan vartin ja sitten sain suun täyteen rauhottavia juttuja. Isä yrittää heittää koko ajan jotain läppää että ajattelisin jotain muuta ja hymyilisin. Hyvä ystävä kyselee, ettei kai syömispelleily mene tän takia pahemmaksi ja lohduttaa muutenkin, ja alkaa vaan itkettää enemmän, kun joku välittää. Toinen puhuu ihan tavallisia, myöskin että ajattelisin jotain muuta. Yksi yrittää jo etsiä laastarisuhdetta. Mulla on oikeasti aika helvetin hienoja ihmisiä ympärilläni.

No jaa. Tästä pitää taas vaan selvitä.


PS. Sä olet hieno persoona, ja mä pidän susta.
Tän haluankin kuulla tullessani jätetyks, lol? Vähän paistaa joku sääli läpi.

Food water shelter love

Tiedän, ettei mun pitäis selailla noita sivustoja.

Mutta kun tuolta yhdeltä saan vertaistukea, ne tietää miltä tuntuu, ne ei tuomitse. Ne kannustaa, iloitsee mun kanssa ja on myötätuntoisia. Voin sanoa, että menin ja ahmin (ja ehkä oksensin), ja ne sanoo, ettei se haittaa, niin käy kaikille. Voin sanoa painon ja pituuden ja ruokamäärät, eikä ne sano että tuo on liikaa, häpeä läski. Mä tarvitsen niitä.

Sitten on toinen sivusto, jossa ollaan ihan erilaisia. Pointti siinä mestassa on sama, mutta ne ihmiset on erilaisia, ne sanoo asioita joita ne toiset ei, eikä ne kannustakaan samalla tavalla, ne vaan kilpailee, ja sanoo että mä olen laihempi/söin vähemmän/oon vammannut kauemmin. Siellä on huono henki, ja silti luen niiden juttuja, koska ne kuitenkin kiinnostaa mua, ja siellä on muutamia ihan okei-ihmisiä. Ja ehkä siinä on sekin, että se on isompi foorumi, eikä ihmiset "tunne" toisiaan niin hyvin, kun niin moni kirjottaa. Tuolla toisella on vaan muutamia aktiivisia, joten pysyy helpommin mukana niiden elämässä. Päiväkirjojen kautta esmes.

Ja sitten on vielä se yksi, joka on paranemismyönteinen. Luen niitä juttuja mielenkiinnosta, kokemuksia lähinnä. Sieltä saisi kyllä myötätuntoa, mutten mä halua sinne rekisteröityä tai mitään, kun en ole paranemismyönteinen ja saisin sitten lokaa niskaani.

Ja vielä monet, monet sivut, joissa pikkutytöt kysyy laihdunx, jos syön omenan päiväs ja juon vettä?????+ Ne on vittumaisia, ja toisaalta aika surullisia.