Missä olen juuri nyt?

Olen hyvässä tilanteessa, loistavassa.

Parin kaverin kanssa mietin, mikä tolkku on seurustelussa jos ei tiedä viettävänsä loppuelämäänsä sen saman ihmisen kanssa. Pointtinahan on kai löytää se elämänkumppani? Mistä minä tiedän, mulle seurustelu on aina ollut sitä, että on kivaa kun on joku jonka kanssa voi jakaa elämänsä - hetken. En tosiaan ole suunnitellut viettäväni loppuelämääni kenenkään kanssa, pidän vain hauskaa. Valitettavasti onnistun usein sotkemaan liian vahvoja tunteita mukaan, sitten angstin eron jälkeen päivän, pari ja unohdan (mikä tosin kuulostaa siltä, ettei niitä tunteita edes oikeasti ollut - osaan huijata itseänikin, lol).

Jossain vaiheessa olin koko ajan fiiliksellä "yhyy, haluun tyttöystävän", mutta se on mennyt ohi. Nyt ei voisi mikään vähempää kiinnostaa kuin seurustelu. Ei ole mitään hinkua sitoutua ja noudattaa tylsiä moraalisääntöjä, olla vain sen yhden ihmisen kanssa. En jaksa alkaa tuhlata elämääni ihmiseen, jonka kanssa en kuitenkaan kehitä mitään kaunista avioliittoa. Elämä on ihan liian lyhyt sellaiseen (tai ehkä mulla on edelleen ikäkriisi).

Nyt riittää ystävät ja se, että saan seksiä ja/tai läheisyyttä silloin kun haluan, ja että voin olla ihan kenen kanssa tahansa ja tehdä mitä tahansa jos sattuu huvittamaan, eikä ole ketään jonka vuoksi voisin mustasukkaistella eikä kukaan voi mustistella mun takiani. Ehkä joku paheksuu tällaista tapaa elää, mutta. Hieno tilanne kuitenkin.


//Hassua muuten, kun luin nyt vähän vanhempia blogitekstejä. Hullusti muuttuu ajattelutavat, kun jossain merkinnässä selostin, että haluan seurustella ja kokea rakkautta ja muuta paskaa. Olen nyt ihan toisessa ääripäässä.

Sopivasti lihava?

Tänään aamulla siinä kuuden, seitsemän välillä iski tajuntaan, etten oikeasti ehkä ole ihan normaali.

Olin miespuolisen ystävän kanssa ulkona (toisinsanoen autossa, keskellä toria aamulla kun muut ihmiset nukkuu). Olin vähän väsynyt, ja kun väsyn riittävästi, multa katoaa ihan kaikki estot - puhun kaiken minkä normaalisti piilotan, annan tehdä mitä vain.

Vedettiin auton etupenkit vaakatasoon ja makoiltiin ja puhuttiin ja häröiltiin. Ennen kaikkea häröiltiin.

Päädyin lämmittämään käsiäni tän miehen paidan alla ja kauhistelemaan/kadehtimaan, miten laiha herra on. Haltioissani käpälöin kylki-, rintalastan- ja solisluita ja vinguin, miten läskiltä musta tuntuu.
Tietysti herran piti sitten päästä kokeilemaan, olenko oikeasti muka niin läski kuin mitä väitän.

Enkä kuulemma ollut. Tuli ankara käsky olla laihduttamatta enempää, koska se ei ole enää kaunista, koska olen nyt täydellinen.

Jollain tasolla se oli ihan kamalan ahdistavaa, kun on jonkun kädet paidan alla ja reisillä (en yleensäkään siedä sitä, kun joku koskee mun läskeihini) ja alkuun vaan vitutti, koska eihän kukaan tule ja sano että joo, kyllä sä olet aika läski, eli epäilen aina ettei kukaan oikeasti tarkoita mitä sanoo, vaan velvollisuudesta kehuu.

Jotenkin vain vakuutuin, että nyt mulle ei valehdella, eikä yritetä imarrella, vaan kerrankin sanotaan suoraan. Ja niin ahdistavaa kuin se olikin, samalla se tuntui ihan hyvältä, kun joku oikeasti kuunteli ja otti tosissaan eikä vähätellyt tai pitänyt huomionhakemisena, kun sanoin etten näe olevani yhtään sellainen kuin sanotaan, että näen peilistä kamalan läskimonsterin. Että paastoilen ja oksennan. Ja kun joku kyseli, että miksi mä teen niin, mikä mussa on vikana, ja mistä kuvittelen voivani laihduttaa vielä seitsemän kiloa.

Kun asiasta kerrankin saattoi puhua ääneen, eikä blogata tai valittaa jossain mesessä, sen jotenkin sisäisti paremmin. Etten ehkä ole ihan terve. Ehkä näenkin väärin.

Ja kuitenkaan en silti kelpaa itselleni. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, mä silti tahdon näyttää omasta mielestäni hyvältä. Oli se vika sitten pään sisällä tai ei.

Luultavasti asiasta ei enää puhuta, ei ainakaan ennen seuraavaa riittävän väsynyttä tapaamista, mutta asia on pöydällä, ja siitä voi muistuttaa jos tulee tarve. Tällaista mä oikeasti tarvitsen.

Ja olihan se ihan kivaa kun joku oli siinä lähellä ja piti musta kiinni, vaikka kyseessä olikin mies eikä mitään suurempia tunteita ollut pelissä. Turvallisuudentunne vain.