The Challenge

etoile haastoi.

> Säännöt: Listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.

Rakastan
- Ihmisiä
- Uusiin kiinnostaviin ihmisiin tutustumista
- Lukemista und kirjoittamista
- Bloggausta (vaikka se joskus ajaakin mut hermoromahduksen partaalle)
- Unia
- ...eritoten painajaisia
- Huomiota
- Värejä
- ... ja hiusvärejä ihan kamalasti
- Syömisvammausta
- Kauniita asioita
- Rumia asioita
- Elukoita
- Sadetta, jos ei tarvitse olla ulkona jossei huvita
- Syksyä
- Ruokaa ja syömistä
- Nukkumista

Vihaan (tää sana on ihan liian voimakas joihinkin listan kohtiin, mutta antaa olla nyt. Ja tämä lista on täynnä samoja kuin rakkauslista, miettikää sitten itse miksi)
- Ihmisiä
- Painajaisia
- Syömisvammausta
- Ruokaa ja syömistä
- Sitä, kun en saa tarpeeksi huomiota
- Itseäni
- Yleistä kusipäisyyttä
- ... josta eriteltyinä luottamuksen pettäminen, selkäänpuukottaminen, valehtelu (valkoset valheet sallitaan toki, niitä ei aina voi edes välttää)
- Sitä, kun joku ei mene niin kuin haluan
- Menneisyyttä
- Tulevaisuutta (okei, tätä lähinnä pelkään)
- Omaa saamattomuuttani
- Omaa itsehillinnän ja -kurin puutettani
- Sitä, ettei ettei mun unelmamaailmani voi ikinä toteutua

Keksisin varmasti paljon lisääkin muttttttta antaa olla nyt. Enkä aio haastaa ketään, tehköön kuka haluaa.

Promise to try

Lupaan pyhästi yrittää olla loukkaantumatta puolturhista asioista, sanoa jos joku painaa mieltä, ratkoa ongelmia niinkun aikuinen, sivistynyt ihminen ainakin, olla aiheuttamatta niitä ongelmia, ottaa huomioon muutkin kuin omat tunteeni ja tehdä kaikkeni, että voisit puhua mulle kaikesta, luottaa muhun ja yksinkertasesti olla edes vähän onnellinen mun kanssa.

Lupaan yrittää olla hyvä tyttöystävä.

Every little bit hurts

Inhoan sitä, kun mua vähätellään ja sitä, ettei mun kykyihini uskota. Varsinkin, jos vähättelyn kohteena sattuu olemaan joku heikko kohtani (mitä niitäkin on? Syömisvammaus ja ulkonäkö) tai joku asia, josta satun pitämään (sanot mun musiikkimakuani huonoksi, dissaat jotain leffaa josta pidän, ja mikä pahinta - erehdyt sanomaan yhdenkin poikkipuolisen sanan ystävistäni. Tästä vedän koko kasvimaan kärsääni). Oikeasti, vihaan sitä kun joku tosissaan menee ja iskee heikkoihin kohtiin. Ja vielä tajuaa satuttavansansa. Eikä pyydä anteeksi.

Mieti. Inhoat itseäsi, vähättelet itseäsi, peilistä katsoo hirviö, jonka takia vietät ikuisuuden valiten vaatteita, että näyttäisit hoikemmalta, meikaten, jotta viitsisit mennä ihmisten ilmoille. Sitten tulee joku ja sanoo tai jotenkin ilmaisee, ettet näytäkään niin hyvältä kuin kuvittelet, etkä tule koskaan näyttämäänkään.

Mieti. Joku sinua itseäsi laihempi vinkuu, kuinka on lihonut ja on pakko laihduttaa. Haluat hyväksyntää, ja että omasta ulkonäöstäsi pidetään. Ja sitten tajuntaan pamahtaa, että näytät yksinkertaisesti hirveältä sen tietyn ihmisen mielestä, jos kerran hän on liian lihava omasta mielestään. Ja sitten jos se ihminen vielä sattuu olemaan sellainen, joka on lähestulkoon ainoa jonka mielipiteestä välität... No, ei se tunnu kivalta.

Mieti. Mieti mitä sanot.


---

Kärsin identiteettikriisistä blogin ulkoasun kanssa, ja etsin jotain kivaa. Älkää saaka hermoromahdusta jatkuvasti vaihtuvan ulkoasun kanssa.

Most likely you go your way and I'll go mine

Eräs tuttava kerran sanoi, ettei usko yhdenkään ihmissuhteen sukulaissuhteita lukuunottamatta kestävän koko elämää. Mä en usko tähän. En halua uskoa.

Seuraava teksti on ehkä tylsä tarina ystävästä. Hän ei lue tätä blogia, mutta tää on mulle tärkeä merkintä.

Tajusin, että olen nähnyt erästä kaveriani kesän aikana vain kerran. Ottaen huomioon, että pidän tuota kaveria parhaana ystävänäni, se on aivan liian vähän.

Yhteistä taivalta tuon ihmisen kanssa on jotakuinkin 15 vuotta takana. Kolmevuotiaana hiekkalaatikollahan me tavattiin, ja kun tällä alueella ei ollut muita saman ikäisiä, päädyttiin tietysti viettämään kaikki aika keskenämme. Lisäksi pikkusisaruksemme ovat samanikäisiä ja olivat toistensa leikkikavereina, ja vanhemmistakin tuli sitten hyviä ystäviä, ja välimatkaa oli ehkä 100 metriä.

Inhottavaa oli, kun ystäväni oli päiväkodissa ja kun siellä ei ollut tilaa, jouduin perhepäivähoitoon. Kaikki vapaa-aika sitten oltiinkin toistemme seurana.

Ala-asteella kaikille oli heti alusta asti selvää, että jos haluaa olla toisen kanssa, saa kestää toistakin. Kun kuljettiin käsikynkkää pitkin koulun pihaa, saatiin kyllä osaksemme monet naurut ja nimitykset. "Kännikaksikko" oli varsin suosittu - ja mistä se johtui? Siitä, että meillä oli kivempaa kuin muilla, nauroimme enemmän, keksimme typerämpiä juttuja, joita muut eivät käsittäneet.

Neljännen luokan lopussa ystäväni muutti muutaman kilometrin kauemmaksi, eli päästiin näkemään vähän harvemmin (mutta todellakin vain vähän), mutta jatkoi samassa koulussa. Kuudennelle hän vaihtoi toiseen kouluun, koska matkaa sinne oli niin paljon vähemmän. Mun piti luoda vähän kestävämpiä suhteita muihin ihmisiin (onneksi puhun ystäviä vaikka pikkukivistä jos on tarve), ja ystäväni tietysti ihan uusia suhteita. Tiesin miten vaikeaa se ystävälleni oli, joten yritimme silti nähdä vapaa-ajalla mahdollisimman paljon (muutamaa vuotta myöhemmin mulle selvisi, että ystävä joutui käymään psykalla tuon koulunvaihdoksen ja tutustumisongelmien ja siitä aiheutuneen masennuksen takia).

Yläasteella tuli sitten kamalasti ihmissuhdesotkuja molemmille, teini-ikä hei. Riitelin jatkuvasti erään ystäväni luokalla olevan tytön kanssa, ja tämä tyttö sitten kosti kaiken ystävälleni. Olin seota, kun en kestänyt tuon tytön käytöstä, mutta oli pakko sietää. Se, että ystäväni joutui suljetuksi koulussa ulos klikkiytymistä oli kuitenkin paljon inhottavampaa kuin sen tytön käytös. Sitten hankittiin tietysti uusia kavereita, mä seurustelinkin ekan kerran, joten alettiin nähdä oikeastikin harvemmin. Useat viikonloput kuitenkin kului yhdessä.

Ja sitten kun vaihdettiin amikseen ja lukioon ja tuli ihan uudet piirit, ei nähty enää ollenkaan niin usein. Ensimmäisenä vuonna vielä saatettiin nähdä pari kertaa viikossa, mutta nyt. Ennen vietettiin kesälomat tiiviisti yhdessä, saatoin majailla ystäväni luona viikon kerrallaan ja sitten siirryttiin viikoksi meille ja niin edelleen. Ja nyt on nähty _kerran_ koko kesässä.

Ennen oli suunnitelmia. Ei niitä aina toteutettu, mutta edes suunniteltiin. Nyt ei enää edes niitä. Onhan se toki normaalia, että muutakin elämää löytyy, ja niin pitääkin löytyä, mutten tajua miten tähän tilanteeseen on päädytty. Ja kuitenkin, huolimatta siitä, ettei nähdä usein eikä olla turhan usein muutenkaan tekemisissä, pidän tätä ihmistä parhaana ystävänäni, tärkeimpänä (ja luulen hänen ajattelevan samoin musta). Ei kukaan voi ymmärtää mua niin, eikä tarvitsekaan. Mullahan on jo ihminen siihen, ja siitä olen äärimmäisen onnellinen.


Rakastan sua koko sydämestäni.

Homo Sapiens

Harrastan itseni sekä muiden ihmisten luokittelua. Tuntemattomia on helppo luokitella ulkonäön perusteella, "Vittu mikä pissis", mutta en mä osaa itseäni luokitella oikein mitenkään.

Mulla ei ole mitään erityistä tyyliä. Joku voisi luokitella mut punkkariksi, mutta en koe sitä omakseni. Okei, ajatusmaailma käy joiltain osin yksiin, ja onhan mulla irokeesi ja metalliromua naamassa, mutta se ei johdu siitä, että tietentahtoen haluaisin olla "punk". Ei, satun vain pitämään tästä tyylistä/tyylittömyydestä. Pukeudun niihin vaatteisiin joissa viihdyn, ja varsin tavallisia ne on. Ehkä aavistuksen poikamaisia, en viihdy mekoissa tai hameissa, enkä osaa kävellä korkokengissä. Maiharit, suorat housut ja hihaton paita rules OK.

Ja tietysti se ajatusmaailma. Mikä mä olen, jos olen olen rauhaa rakastava otus ja vastustan väkivallan käyttöä asioiden ratkaisemiseksi, jolle tasa-arvo kaikkien välillä on tärkeää ja joka vastustaa fasismia ja typeriä auktoriteetteja, eikä omista edes kunnollista moraalia tai sopeudu normaaleihin arvoihin? Pasifistifeministianarkistihippi?

Ja välttämätön ikuisuuskysymys. Seksuaalisuus. Se aiheuttaa ihmisille hirveitä paineita, vaikka se kuitenkin on jokaisen oma asia, eikä sillä pitäisi olla mitään väliä.
Muutaman viime vuoden olen luokitellut itseni lesboksi, ja sillä tiellä olen edelleen (joskin siinä välillä oli se yksi mies, josta en tosin ollut kiinnostunut siinä mielessä - olin vain hyvin imarreltu kun kolme vuotta vanhempi herra kiinnostui musta, joten pitihän sitä kokeilla. Ja olihan se ihmisenä ihan mielenkiintoinen tapaus). Miehet eivät vain kiinnosta kuin ystävinä. Mutta mistä mä tiedän, mitä olen vaikka kymmenen vuoden kuluttua? Tai edes viiden, tai vain yhden vaivaisen vuoden. Kun en voi olla varma. Ehkä mä olen kiinnostunut naisista loppuelämäni, tai ehkä vaihdankin kokonaan miehiin ja hankin omakotitalon, kaks lasta ja kultasennoutajan, eli elän tyyliä, joka tällä hetkellä tuntuu painajaiselta.
Ihmiset kuitenkin vaativat luokituksia, ja nyt, tällä hetkellä mä pidän naisista. Homojahan me kaikki loppujen lopuksi ollaan.

Ihmisiä.