Inhoan sitä, kun mua vähätellään ja sitä, ettei mun kykyihini uskota. Varsinkin, jos vähättelyn kohteena sattuu olemaan joku heikko kohtani (mitä niitäkin on? Syömisvammaus ja ulkonäkö) tai joku asia, josta satun pitämään (sanot mun musiikkimakuani huonoksi, dissaat jotain leffaa josta pidän, ja mikä pahinta - erehdyt sanomaan yhdenkin poikkipuolisen sanan ystävistäni. Tästä vedän koko kasvimaan kärsääni). Oikeasti, vihaan sitä kun joku tosissaan menee ja iskee heikkoihin kohtiin. Ja vielä tajuaa satuttavansansa. Eikä pyydä anteeksi.
Mieti. Inhoat itseäsi, vähättelet itseäsi, peilistä katsoo hirviö, jonka takia vietät ikuisuuden valiten vaatteita, että näyttäisit hoikemmalta, meikaten, jotta viitsisit mennä ihmisten ilmoille. Sitten tulee joku ja sanoo tai jotenkin ilmaisee, ettet näytäkään niin hyvältä kuin kuvittelet, etkä tule koskaan näyttämäänkään.
Mieti. Joku sinua itseäsi laihempi vinkuu, kuinka on lihonut ja on pakko laihduttaa. Haluat hyväksyntää, ja että omasta ulkonäöstäsi pidetään. Ja sitten tajuntaan pamahtaa, että näytät yksinkertaisesti hirveältä sen tietyn ihmisen mielestä, jos kerran hän on liian lihava omasta mielestään. Ja sitten jos se ihminen vielä sattuu olemaan sellainen, joka on lähestulkoon ainoa jonka mielipiteestä välität... No, ei se tunnu kivalta.
Mieti. Mieti mitä sanot.
---
Kärsin identiteettikriisistä blogin ulkoasun kanssa, ja etsin jotain kivaa. Älkää saaka hermoromahdusta jatkuvasti vaihtuvan ulkoasun kanssa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Olen tajunnut, että ehkä on paras olla sanomatta mitään. Silloin ei voi loukata ketään, tai ainakaan en usko että voi.
VastaaPoista