Jealous guy

En taas viime yönä tahtonut saada unta, kun muistin kuinka helposti hyväksikäytettävissä olen ja vittuunnuin itseeni. Kun saa luotua illuusion välittämisestä (mihin ei tarvita paljonkaan) olen ihan sulaa vahaa. Kun käsket mun hypätä moottoritielle rakkaudenosoituksena, teen sen. Mitä vain, etten joudu hylätyksi.

Edelliset tyttöystäväni kyllä huomasivat tuon piirteen ja hyödynsivät sitä. "Jos loukkaannut kun petän sua, et välitä musta oikeasti." Okei, vähän kärjistettyä, mutta tuohon suuntaan. Ja pettiväthän ne sitten, kuten aiemminkin on todettu. Ja mitä tein? Roikuin säälittävästi mukana. Jos olisin ollut fiksu, olisin jättänyt heidät omaan arvoonsa ja jatkanut elämääni, mutta kun en ollut, enkä varmaan ole vieläkään.

Ja sitten jotkut ihmettelevät, miksi olen mustasukkainen. Olen aina kammonnut ihmisten menettämistä, sitä, että mut suljetaan ulkopuolelle. Loistavien suhteiden takia pelko on vain vahvistunut, joten kun vaikkapa paras ystäväni sanoo viettäneensä aikaa jonkun muun kaverinsa kanssa, kertoo miten hauskaa on ollut, pieni lemmikkini paniikkirotta vilistää sisälläni uskottelemassa, että kohta ystäväni unohtaa mun olemassaoloni kokonaan. Sama juttu, jos joku enemmän-kuin-ystävä hehkuu jonkun toisen ihmisen loistavuutta. Ensimmäinen ajatus on "tykkääköhän se tuosta enemmän kuin musta, onkohan niillä jotain enemmänkin?", tai sitten näiden tyttöystävien kanssa "pettääköhän se, aikooko se jättää mut?" Tällä ajatusmaailmalla on mahdotonta luottaa kehenkään kunnolla. Harvemmin annan mustasukkaisuuden näkyä, kuittaan kaiken piikittelyllä tyyliin "teistä tulis kaunis pari."

Toisaalta minähän saan tehdä mitä haluan kenen kanssa haluan, eikä kenelläkään saa olla mitään sanomista siihen. Kyllähän muhun pitää luottaa, vaikken minä luota kehenkään. Kieroa, eikö? Ehkäpä se vain on niin, että tunnen itseni, ja tiedän etten harrasta sen suurempaa kuin viatonta flirttiä (ja sitäkin useimmiten vain miesten kanssa). Enkä muutenkaan ole sitten mitenkään takertuva, sekoaisin jos mun pitäisi viettää kaikki aika saman ihmisen kanssa. En ymmärrä pareja, jotka unohtavat kaikki muut maailman ihmiset, eivät osaa puhua kuin toisistaan ja viettävät jokaisen vapaahetken yhdessä. Eikö siihen samaan naamaan kyllästy tuolla tahdilla aika nopeasti?

Tunnevammainen voi olla näinkin.

Sweet Dreams

Harrastan usein häröjen unien näkemistä. Rakastan painajaisia, sellaisia oikeasti pelottavia - niistä saa kivan adrenaliinipiikin. Herätessä on ensin paniikkiolo, joka sitten muuttuu nopeasti voiman ja pirteyden tunteeksi. Mukavat unet on paljon kurjempia, varsinkin, jos niissä tapahtuu jotain, mikä ei olisi mahdollista todellisuudessa. Pettymys on suuri, kun herää (muistan, miten vittuuntunut olin herätessäni, kun unessani isäni sai 7 oikein Lotossa. Uni oli niin aidon tuntuinen, että hetken heräämisen jälkeen vielä iloitsin asiasta).

Uniini tunkee myös tuttuja ihmisiä. Jotkut ovat niitä, joiden kanssa olen ollut läheisissä tekemisissä, mutta usein henkilöitä menneisyydestä. Sellaisia, jotka haluan unohtaa, joiden kanssa en halua olla tekemisissä, tai jotka ovat muuten vain pudonneet matkasta syystä tai toisesta. Sellaisten unien tarkoitusta alkaa väkisinkin miettiä. Haluanko vielä olla sen ihmisen kanssa jossain tekemisissä? Ikävöinkö alitajunnassani? En tiedä, enkä halua tietää. Mennyt on mennyttä, enkä halua niitä ihmisiä takaisin, jotka joskus on johonkin kadonneet. Klamydian biisissäkin sanotaan "Ne jää, jotka jää sun elämään, muut eri suuntiin häviää, älä sitä jää itkemään". Mutta minkäs teet, uniinsa ei kamalasti voi vaikuttaa.

Viime yönä näin... en tiedä, ei se varsinaisesti painajainen ollut, mutta ikävän unen. Eräs harvinaisen hölmö mies (tunnetaan myös exänä, jonka kanssa seurustelin kaksi päivää - sitten herra jätti minut tekstiviestillä, kun kaipasi "lämmintä ja läheistä suhdetta", eli olin liian kylmä akka. Miten niin miehet ei sovi mulle?) käveli uneeni, palloili siinä, enkä tykännyt. Aamulla asia häiritsi suunnattomasti, eikä se vieläkään poissa mielestä ole. Muistan unet aina kamalan pitkään, joten häiriötäkin kestää ja kestää. Mikä tuossa oli takana, vai oliko se vain merkityksetön uni, joita silloin tällöin tulee? En edes halua tietää. Mulla ei ole mitään tekoa koko ihmisen kanssa enää. En harrasta niin teennäisiä ja yksinkertaisen tyhmiä ihmisiä.

Eat some more

Kuten olen useampaan kertaan todennut, olen ihastunut. Minulle ihastuminen on... no, yleensä yhtä helvettiä. Tai siis. Tietysti rakastan sitä pilvissä leijumisen tunnetta, on ihanaa nukahtaa sen miss perfectin kuva mielessä varsinkin, jos tuntee saavansa vastakaikua. Mutta ongelma on, yllätysyllätys, syöminen. Tällä kertaa ihastuksen kohteeni sattuu olemaan hyvinkin hoikka tapaus, ja minä perfektionistina haluan päästä samaan. Kaikki viimeisimmät ihastukset on olleet "turvallisia", jotenkin alitajuisesti olen kai hakenut ihmisiä, joille en voi olla kateellinen painojutuissa. Mutta minkäs teet, kun eteen kävelee nainen, joka on maailman täydellisin, mutta joka saa minut stressaamaan painosta ihan kamalasti. Tietysti se on loistavaa thinspiraatiota, mutten minä haluaisi kadehtia tuttuja ihmisiä. Se on jotenkin niin kieroutunutta.

Kerrotaanpa kuitenkin hyviä uutisia. En ole oksentanut pitkään aikaan, yippee. Tosin olen jokseenkin kituuttanut nälässä, mikä taas sattuu johtamaan ahmimiseen. Tämäkin viikko meni helposti alle 1000 kcal/päivä, parhaimpina päivinä pysyttelin n. 600 kalorissa (aikuisen GDA on 2000 kcal). Ja äsken sorruin ja vedin varmaan parikymmentä lihapullaa napaani yhdeltä istumalta. Mutta! Enpäs oksentanut. Hyvä minä.

No jaa. En halua puhua vain syömisvammaamisesta, se ei kiinnosta ihmisiä, joilla ei ole kokemusta mokomasta pelleilystä. Mistähän kertoisin? Ah, ihastuksesta!

Olen kirjoittanut tänne pariin kertaan, että vastakaikua ei ole tullut tuolta tytöltä. Okei, olen vähän huijannut, koska en ole ollut varma, onko kaikki vihjailut olleet vain vitseinä otettavia, vai ihan aitoja, mutta nyt... Johan tässä melkein ollaan herttainen pariskunta. Okei, ei edes melkein. Tarvitsisi päivän kahden, niin näkisi mitä tapahtuu. Ei mun ja jonkun tytön välillä ole ollut ikinä tällaistä sähköä, tai mitä nyt ikinä lieneekään (nyt kun sanon näin, käy tietysti ilmi, ettei tuo tyttö minua kohtaan mitään tunne - ei olisi uutta). Thumbs up!

Friends will be friends

Eräs hyvä ystäväni eksyi lukemaan tätä blogia, vaikka tarkoitus olikin pitää tämä blogi anonyymina. Ystävä huolestui, ja minua hävetti. Ymmärrän kyllä, että syömisvammailuni selviäminen saa väkisinkin huolestumaan, mutta kun ei siihen ole syytä. Ilman keskittymistä ruokaan ja laihdutukseen elämäni olisi paljon kurjempaa, oikeasti. Kun on joku asia, johon keskittymällä saa ylimääräiset masentelut pysymään poissa, elämä on helpompaa. En kuitenkaan halua, että minusta huolehditaan enkä varsinkaan, että tekemisiäni vahditaan, joten pyydän: te, jotka luulette olevanne kykeneviä huolehtimaan hyvinvoinnistani, jättäkää lukeminen.

Edellisessä merkinnässä kerroin ystävästäni, joka petti tyttöystäväänsä. Hän pisti tänään varmaan lopullisesti välit poikki tällaiseen paskiaiseen, käski kuolla, toivotti hyvää matkaa helvettiin ja naureskeli, että miten edes viitsin ihmetellä, miksi olen yksin. No jaa - varmasti kuolenkin joskus, en usko helvettiin enkä edes ihmettele, miksi olen yksin. Ja ei, minulla ei tule ikävä tuota ihmistä. Hän on aiheuttanut minulle niin paljon ongelmia, että ihmettelen, miten en ollut vielä saanut tarpeekseni hänestä. Joo, onhan hän ollut tukena ja kaikkea, mutta loppujen lopuksi - mitä teen ystävällä, johon en voi luottaa oikeastaan ollenkaan?


Olen edelleen ihastunut, mutta. Vastakaiku? Ei.

Rakkaus on pesti hulluuteen

... Varsinkin, jos on itse niin helvetin typerä, että menee pettämään. Tämä ihminen, josta olen aiemminkin vinkunut (siis tämä joka kiristi syömishäiriöstäni kertomisella), seurusteli aivan ihastuttavan ihmisen kanssa, ja muutti pari kuukautta sitten toiseen kaupunkiin tyttöystävänsä kanssa samaan kämppään asumaan. Elämä hymyili, kaikki näytti hienolta ja PAM! - Ystäväiseni menee pettämään naistaan. Ja pettää vielä tyttöystävänsä parhaan kaverin tyttöystävän kanssa. Mikä älynväläys.

Pettäminen on oikeasti jotain helvetillisintä, mitä rakkaalleen voi tehdä. Tiedän mistä puhun, kumpainenkin tyttöystävistäni on pettänyt minua, ensimmäinen vielä pariin kertaan. Silloin olin vielä niin nuori ja kokematon ja rakastunut, etten välittänyt, halusin vain jatkaa. Toisen tyttöystävän pettämisestä en saanut varmuutta kuin vasta suhteen loppumisen jälkeen, mutta jotenkin tiesin sen kuitenkin aiemmin, olihan tyttö pettänyt kaikissa aikaisemmissa suhteissaan.

Olen minäkin ollut pettämisessä mukana. Ensimmäinen tyttöystäväni seurusteli samaan aikaan sekä minun että toisen tytön kanssa. Se oli minullekin kamalaa, en halunnut olla mikään "toinen nainen". Pyysin jatkuvasti tyttöä jättämään oikean kumppaninsa, jos kerran tahtoi olla kanssani. Tyttö vain sattui olemaan niin kiltti, ettei olisi tahtonut satuttaa ketään. Lopulta tyttö rohkaistui kuitenkin ja jätti tytön. Kivi vierähti minunkin hartioiltani.

En ole vielä ymmärtänyt pettämisen pointtia. Ja ei, selitykseksi ei kelpaa "olin kännissä, en tiennyt mitä tein". Jos kerran saattaa tehdä humalatilassa jotain tuollaista, ei vain yksinkertaisesti pidä juoda niin paljoa. Ja jos nyt sattuu olemaan rakastunut johonkuhun toiseen, niin voi sitten olla edes sen verran reilu että jättää kumppaninsa ensin ja vasta sitten sekaantuu siihen toiseen.

Latin roots

Kävin tänään hierojalla, jolla on loistava kyky nähdä. Ja näkemisellähän tarkoitan siis entisiä elämiä, henkiä, energiakehiä ja muita.

No, tämä sitten hieroi mun selkääni, ja melkein ensimmäinen kommentti oli, että mun alaselkä-perselinja on sillai notkolla, että olen voinut olla entisessä elämässäni latino. Mun energiakehästä tämä täti taas näki, että minun pitää jatkaa maalarihommia, eli ainakin käydä koulu loppuun ja ehkä hankkia alalta töitä, mutta mua odottaa jotain isompaa, mihin minut on tarkoitettu. En pysty nyt mitenkään arvaamaan mitä se on, pitää vain odottaa, että se iso tilaisuus tulee eteen. Nyt mun energiat sanoo myös, että olen herkkä ja kaikkea, mutta ehkä sen ison tilaisuuden tullen kasvan vahvemmaksi (vaikken kyllä löydä oikein mitään herkkää itsestäni?).

Varsin hauska tietää tuollaisia, varsinkin, kun oikeasti uskon näihin. Ajattelin, että kun menen seuraavan kerran hierottavaksi, kyselen enemmän entisistä elämistäni, jos niitä vaikka näkyisi.

Häpeä ja kateus

... Vaikkei ehkä niinkään häpeä, eikä edes kateus, vaan jotain ihmeellistä syrjintää ja "minä olen ainoa oikea" -meininkiä.

Olin eilen ystävän 18-vuotissynttäreillä. Siellä oli kaksi porukkaa eri huoneissa. Porukat eivät olleet missään tekemisissä toistensa kanssa. Minä olin porukassa, jossa oli yläasteelta puolituttuja ihmisiä ja muutama hyväkin kaveri. Toisessa porukassa oli ihmisiä, jotka tiedän (edellisessä entryssä toisena mainitun) ex-ystävän kautta. Kolme näistä oli lesboja.

En pysty ymmärtämään, miksi ainakin lesboilla (en yleistä, mutta usein olen törmännyt tähän) on jotain tuntemattomia lesboja vastaan. Nämäkin mainitut kolme käsittääkseni tietävät munkin olevan homo. Luulisi siis, että se toimisi yhdistävänä asiana. Vaan ei, noiden kolmen puolelta se oli ihmeellistä nenänvartta pitkin katsomista asenteella "et sä kuitenkaan oo oikeesti lepakko, oot joku wannabe". Siis, mitä? Miksi? Onko lesbous oikeasti asia, jolla pitää päästä ylpeilemään kun on seurassa, jossa enemmistö on heteroita? Onko se nyt sitten niin hienoa olla erilainen? Tai tietysti se on, mutta ei lesbous nyt voi niin hurjan hienon erikoista olla.

Minua olisi lähinnä kiinnostanut mennä juttelemaan näille kolmelle, mutten viitsinyt tuon naurettavan asenteen takia. Kaksi heistä seurusteli keskenään, ja jos en ihan väärässä ole niin kolmannellakin on tyttöystävä. Minä olen sinkku, joten en varmastikaan voi olla oikeasti lesbo, eihän mulla ole mitään millä todistaa se.

Ei hyvä isä.