Ilman seuraa

Inhoan ystävien menettämistä. Pienen ajan sisällä kaksi hyvää ystävää on kadonnut elämästäni lähes kokonaan. Ensin 10 vuoden ystävyyssuhde kaatui kolmen kuukauden seurustelun jälkeiseen eroon. Se tuntui helvetin pahalta, koska tuo tyttö oli hyvin tärkeä minulle. Olisin voinutkin yrittää pysyä edes suunnilleen kavereina, jossei tyttö olisi sanonut minulle, ettei hänellä ollut koko kolmen kuukauden aikana ollut mitään tunteita minua kohtaan. Että hän oli alkanut seurustella kanssani vain, koska ei jaksanut sitä, että käyttäydyin "oudosti" sen jälkeen, kun olin tunnustanut olevani ihastunut häneen. Ja ei, en käyttäytynyt oudosti, ihan tavallisesti - ehkä vain hieman avoimemmin. Ja tietysti kävi myös ilmi, että tyttö oli pettänyt minua. Ihmetteleekö joku, miksen halua enää olla hänen kanssaan oikein tekemisissä?

Toinen hyvä ystävä lähti elämästäni hänen uhattuaan kertoa syömisvammailustani parhaalle ystävälleni ja vanhemmilleni. Olemme tunteneet vain viitisen vuotta, mutta sinä aikana olemme melkein riidelleet enemmän kuin olleet väleissä. Lähes kaiki riidat ovat kuitenkin johtuneet siitä, että ajattelimme toistemme parasta. Tällä tytöllä oli tapana heittäytyä hankaluuksiin, sekaantua vääriin ihmisiin ja leijua liikaa maanpinnan yläpuolella. Minä vedin hänet aina takaisin todellisuuteen, ja siitäkös tyttö hermostui. Lopulta hän kuitenkin aina tajusi, että niin oli parempi. Jossain vaiheessa tyttö oli ihastunutkin minuun, mutten huolinut häntä - hän oli enemmänkin kuin sisko.
Olemme kumpikin syömisvammaisia, mutta tyttö on nyt ilmeisesti päättänyt parantua. Good for her, mutta minä en ole parantumismyönteinen, en vielä, en ennen kuin olen niissä mitoissa kuin tahdon olla. Tyttö kuitenkin päätti pakottaa minutkin parantumaan, alkoi neuvoa terveyskeskuksessa käymisessä ja kun sanoin, etten tahdo parantua vielä, hän uhkasi tehdä elämästäni helvetin kertomalla tärkeimmille ihmisilleni. Lisäksi siinä oli vielä pari muutakin juttua, mutta tuo uhkailu katkaisi kamelin selän. Ja nyt en ole enää missään väleissä hänen kanssaan. Surullista, koska nyt minulla ei ole ketään samanlaista ihmistä, jolle voisin kertoa kaiken ja luottaa siihen, että minua yritetään auttaa.

Losing my Religion

Pikkuveljellä on huomenna rippijuhlat. Ensin pitää raahautua kirkkoon, sitten tulee sukulaisia tupa täyteen. Eihän siinä mitään, minä en vain tunne kuuluvani kirkkoon. En jaksaisi kuunnella jumalanpalvelusta, se ei anna minulle mitään.

Erosin kirkosta vähän jälkeen sen, kun täytin 16 (tiedän, että 15 on raja [vanhempien luvalla], mutten saanut aikaiseksi vielä silloin). En ole uskonut kristinuskon Jumalaan enää vuosiin, se ei vain ole minulle. Yksi jumala, joka on luonut kaiken, tietää kaiken, jonka luokse pääsee kuoleman jälkeen - NOT. Hindulaisuudessa minua viehättää monet jumalat, niiden persoonallisuudet, mutten silti oikein usko siltikään, että olisi jokin ylempi voima, joka päättäisi asioista ihmisten asioista.


Kaikkien lähimmäksi minun ajatusmaailmaani osuu buddhalaisuus. Siinäkin on jotain asioita, joiden noudattaminen on liian vaikeaa, ja joita en ihan ymmärrä, kuten Jalo kahdeksanosainen polku (jonka varmasti oppisin ymmärtämään, kun ottaisin riittävästi selvää asioista).Mutta siinä on paljon asioita, jotka tuntuvat osuvilta. Olen todella ajatellut, että otan asiakseni opiskella buddhalaisuutta kirjoista, ja alan noudattaa buddhalaisuuden oppeja mahdollisuuksien rajoissa. Mutta saas nyt nähdä.

Buddhalaisuudessahan ei ole jumalia. Siitä pidän. Pääasia buddhalaisuudessa onkin tehdä hyviä asioita, välttää pahoja ja puhdistaa mielensä.

Uskon karman lakiin jokseenkin, ja uudestisyntymään tietysti, ja siksi yritän tehdä mahdollisimman paljon hyvää. Joskus tosin on vain mahdotonta jättää jotain pahaa tekemättä. Länsimaisen ihmisen luonto vain taitaa olla sellainen, että pyyteetön hyvyys on mahdotonta. Kuitenkin yritän muistaa aina karman, kun voin valita, teenkö jotain hyvää vai pahaa. Haluan, että syntyessäni uudelleen, synnyn mahdollisimman hyvään henkilöön (tai no, en minä näillä elämäntavoilla ihmiseksi synny, mutta eläimeen sitten).

No joo. En kuitenkaan samaistu buddhalaisuuteenkaan ihan. En tiedä mikä olen. Jollain foorumilla joku viisas ihminen antoi hyvän, minuunkin sopivan kuvauksen: etsivä agnostikko. Ja siihen tyydyn. Miksi etsiä väkipakolla jotain oikeaa uskontoa? Mieluummin yhdistelen eri uskontoja mieleni mukaan, vaikka buddhalaisuudesta puhuinkin. Se nyt vain on lähimpänä ajatusmaailmaani. Kuitenkin todella uskon aaveisiin, jotka eivät ole pääseet jatkamaan seuraavaan henkilöitymäänsä, vaan ovat jumissa jossan rajatilassa. Eivätkä muutkaan yliluonnolliset jutut ole minulle vaikeita käsittää, joskus pyydän henkimaailmalta vastauksia sormusheilurin avulla (ja itseasiassa olen katsellut netistä, josko tilaisin kristalliheilurin, joka voisi olla luotettavampi, kuin vanha sormus), eräs eläinkommunikoija otti yhteyttä kuolleeseen hevoseemme. Joten tässä elellään sekalaisien asioiden kanssa.

School Boy Crush

Luulen olevani jälleen kerran ihastunut. Harrastan sitä usein. Valitettavasti crushcrushcrush kohdistuu jälleen ystävään, vaikka vannoin, etten enää ikinä ihastu ihmisiin, jotka ovat olleen kavereita kauemmin. Okei, olen nähnyt tätä ihmistä vain muutamia kertoja, vaikka hän asuukin suhteellisen lähellä, muutaman kymmenen kilometrin päässä. Mesessä ollaan juteltu enemmän ja vähemmän aktiivisesti muutama vuosi, mutta nyt olemme olleet jonkun aikaa tiiviimmin yhteyksissä. Eilen sain hänen numeronsakin, ja tänään tekstailimme koko päivän (ja nyt sitten siirryttiin mesen puolelle...). Tyttö vain nyt on aivan loistava. Hän saa minut aina hyvälle tuulelle, hänessä on paljon samaa kuin minussa... Ja jos ei paremmin tietäisi, niin kaikista viesteistä voisi päätellä meillä olevan jotain muutakin kuin ystävyys. Tyttö on seurustellut joskus muutama vuosi sitten tytön kanssa, mutta viimeiset pari vuotta vain poikien. Joten en tiedä, mitä tässä taas ajatella. Pitää kai vain... odottaa. Katsoa, mitä tapahtuu.


Olen ylpeä eräästä poikakaverista, hän oli ajatellut ja todennut, että on tyhmää olla homofobinen, kuten hän itse sanoi:

--- sanoo:
nyt pähkäilin asioita, ja nyt rakastan homoja!
--- sanoo:
nyt on ihan okei että kaksi kaljua ja lihavaa miestä raksa-haalarit päällä pussailee toisiaan

Feed my Frankenstein.

Olen leikkinyt ruoalla melkein kolme vuotta.

Aloin inhota kehoani kahdeksannen luokan lopussa, kun seurustelin ensimmäisen kerran. Pidin tyttö silloin niin täydellisenä ja itseäni ihan vastakohtana, halusin tulla paremmaksi. Aloin ensin laihduttaa, ihan vain normaalisti liikkumalla enemmän. Sitten aloin tarkkailla syömisiäni.

Lopuksi se meni siihen, että saatoin olla pari päivää syömättä, rakastin näläntunnetta ja sitä, kun olin lähellä pyörtyä. Sitä, kun kaverit koulussa käskivät minun syödä, kun join ruoalla vain vettä, söin ehkä näkkileivän. Sitä, kun kävin vaa'alla, ja numerot olivat koko ajan pienempiä. Sitä, kun kävin koulussa ruoan jälkeen oksentamassa ja mietin, huomaako kukaan. Kukaan ei huomannut.

Toissakesänä lipesin pahasti siitä, mitä halusin. Lihoin n. 10 kiloa, enkä edes välittänyt siitä. Syksyllä kun koulu alkoi taas, peili näytti sen karun totuuden jälleen. Inhosin itseäni. Ei, vihasin. Ruoalla leikkiminen meni taas sairaalloiseksi.

Ja sellaista se on edelleen. Joskus on parempia kausia, jolloin en jaksa niin tarkkaan katsoa, mitä syön. Pääosin kuitenkin laihdutan oikeasti, lasken kaloreita, paastoan, oksentelen. Juttelen samanhenkisten ihmisten kanssa, saan tukea ja tsemppiä. Laihat ihmiset aiheuttavat kateutta ja saavat minut pyrkimään samaan. Se on loistavaa.

Enkä minä halua tästä eroon. Olkoon sairasta, aivan sama - minä saan tehdä kehollani ihan mitä haluan. Enkä edes tajua, miksi tämä olisi sairasta. Kukaan ei ole diagnosoinut mitään, koska olen salannut tämän, joten nyt tämä on vain laihdutusta. Halua näyttää hyvältä. Milloin se on ollut sairasta ja epänormaalia? Silloinhan olisi sairasta kaikki muukin kehonmuokkaus: kehonrakennus, silikoni-implantit, Botox-ruiskeet, lävistykset ja tatuoinnit. Kaikki, millä ihminen saa itsensä näyttämään omasta mielestään hyvältä.


Joskin sitten, jos joku ystävistäni sattuu sanomaan laihduttavansa, alan huolehtia ja panikoida, varoitan, ettei laihduttamisesta tulisi elämän kasassapitävää voimaa (kuten minulla), alan tarkkailla kyseisen ihmisen syömistä ja kaikkea, jotta voin pitää muut erossa tästä pelleilystä. Tämä on joskus pelkkää helvettiä. Joskus väsyn siihen, että lasken pakolla kaloreita ruoistani, siihen, etten saa iltaisin unta, kun mietin mitä voin seuraavana päivänä syödä ja kuinka paljon minun on liikuttava. Siihen, että samat ajatukset tunkevat jopa uniini. Kenenkään ei pitäisi joutua tähän.

This fine social scene

Minä olen hyvin sosiaalinen ihminen. Musta on ihanaa tavata uusia ihmisiä, saada uusia ystäviä. Tulen toimeen ihan erilaisten ihmisten kanssa, joten minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada kavereita. Äiti joskus sanoi, että puhuisin itselleni ystävän vaikka kivestä (enpä ole kyllä vielä tuota yrittänyt). Minun on helppo mennä vaikka kaupungilla puhumaan jollekin tuntemattomalle, jos satun vaikka tykkäämään henkilön hiuksista tai vaatteista tai jostain. Saatan tosin alkaa änkyttää, jos itsevarmuus yhtäkkiä pettääkin, mutta en halua edes ajatella että niin tapahtuisi. Manaamista sellainen on. Jos menen puhumaan vain mahdollisimman nopeasti, sen enempää miettimättä, selviän paremmin, kuin jos miettisin etukäteen mitä aion sanoa. Spontaanius kunniaan!

Parhaalle ystävälleni uusien kavereiden saaminen on aina ollut vaikeaa, ja suurin osa ystävistäni on vähemmän sosiaalisia kuin minä. Ymmärrän sen kyllä; hirveän monelle ei tule ensimmäisenä mieleen, että ihmiselle, jolla on kiva paita, voi käydä sanomassa mielipiteensä. Mun mielestä se nyt vain on hauskaa. En tiedä, tuleeko muille ihmisille hyvä mieli kun tuntematon tulee kehumaan, mutta minulle ainakin tulee. Tai no, mulle tulee hyvä mieli melkein mistä tahansa kommentista, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen (jälkimmäisiä tuntuu tulevan enemmän, sen siitä saa, kun näyttää tältä).

Tänään olisin tahtonut käydä sanomassa jotain eräälle tytölle, joka oli kanssani samalla bussipysäkillä. Olen nähnyt hänet aikaisemminkin, ja jo silloin ihastelin hänen vaatteitaan, erityisesti niitä samoja housuja, jotka hänellä tänäänkin oli. Aivan ihanat sammalenvihreät leveät vakosamettihousut. Ah. Tänään huomasin, että hänen laukussaan oli jotain sateenkaariraitaisia pinssejä tms. Melkein menin kysymään, onko tyttö homo vai muuten vain sateenkaariaktivisti, mutten ehtinyt, kun hänen bussinsa tuli jo. Okei, ehkä tuollainen kysymys olisi ollut vähän tungetteleva, mutta olisin voinut mennä ihan vain vaikka kehumaan niitä housuja tai jotain! Nyt harmittaa, kun hidastelin ja missasin tilaisuuden. Yritän löytää tuon tytön vielä, vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta tapaukselta jo ihan ulkonäön perusteella.

Superdyke

Olin tänään erään ystävän luona, naispuolisen sellaisen. Hänen poikaystävänsä oli paikalla myös. Ystäväni oli etukäteen kertonut poikaystävälleen, että olen lesbo ja käskenyt olemaan tuijottamatta, kun poikaystävä oli ihan innostunut asiasta - raukka ei ollut ennen tavannut julkilesboa (kun ystäväni näytti kuviani pojalle ja pojan äiti tuli siihen myös, poika ilmoitti heti "Tuo on lepakko!" Äiti oli todennut, että sen on näköinenkin). No, eihän poika millään kyennyt olla kyselemättä minuun liittyviä asioita.

"Onko kivaa olla lesbo?" (Vastaus: "Ei tämä nyt erityisen kivaa tai ei-kivaa ole.")
"Oletko seurustellut?" (V: "Kahden tytön ja yhden pojan kanssa." Tähän ystäväni vielä totesi, että sen poikasuhteen jälkeen en enää varmasti poikiin koske.)
"Et kai sä aio käännyttää -----:a?" (V: "Kovasti yritän.")

Poikaystävä ei myöskään ole ollenkaan tyytyväinen suunnitelmaan, että muuttaisin tuon ystäväni kanssa samaan kämppään, varsinkin, kun ystäväni on hieman bi-henkinen.

"Sehän on sama kuin jos mä asuisin jonkun tytön kanssa!"

Poikaparka. Luulee, että isken hänen naisensa saman tien, jos asuisimme samassa kämpässä. Muuten ihan hyvä, mutta kun en tosiaan ole kiinnostunut ystävästäni muuten kuin ystävänä. Kai minä muuten olisin parin vuoden tuttavuutemme aikana jo yrittänyt häntä.

Tavallaan varsin hauskaa, että jotakuta todella kiinnostaa seksuaalisuuteni. Minusta tuntuu jollain tapaa hyvältä kertoa ihmisille seksuaalisuudestani, tulla vielä avoimemmin ovin kaapista, vaikken minä tätä ole varsinaisesti salaillut enää vajaaseen vuoteen edes vanhemmiltani. Ystävät ovat tienneet vielä kauemmin. Ja muutenkin, on kiva vähän valistaa ihmisiä ja osoittaa, että homoseksuaalitkin ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Äidinrakkaus

Kolmas hevosemme lopetettiin tänään. Minua koko asia ei sinänsä kosketa, kun en mitenkään ollut tuon hevosen kanssa tekemisissä, mutta äitini on aika murtunut. Ei kai siihen totu, että on itse mukana kun hevonen lopetetaan, vaikka kyseessä onkin jo kolmas hevo. En oikein tiedä, mitä voisin sanoa äidille, ei kai tässä ole mitään sanottavaa. Yritän olla normaalisti.

Pelkään vain äidin puolesta taas. Äidilläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö, tunnetaan myös nimellä maanis-depressiivisyys. Olen melko varma, että tästä alkaa huono kausi jälleen. Silloin äiti on kiukkuinen ja väsynyt, eikä oikein mitään uskalla sanoa, ettei vahingossa suututa tai loukkaa äitiä. Kaikki on kamalan vaikeaa huonoina kausina. Siksipä uutta hevosta etsitään jo - äiti ei olisi enää lainkaan järjissään, jos hänellä ei olisi ollut hevosia, joiden kanssa voi rentoutua ja päästää kaiken muun mielestään. Isänikin oli sanonut, etteivät vanhempani enää olisi naimisissa, jos äidillä ei olisi ollut hevosta. Toivon vain, että nyt löytyisi terve hevonen. Ensimmäisellä oli puhkuri, lopetettiin. Toinen oli liian vaikea meille, myytiin. Kolmannen vikaa ei muista, olisiko ollut selässä ja jaloissa jotain. Lopetettiin. Ja nyt tällä viimeisimmällä, joka lopetettiin tuossa pari tuntia sitten, oli puhkuri myös. Ihmeellisesti kaikki "vialliset" hevoset tulevat meille. Äiti perusteli sitä sillä, että meillä niistä ainakin pidetään huolta ja päästetään sitten vihreämmille laitumille, jos niistä ei ole enää eläjiksi, eivätkä mene kiertoon ja uusiin koteihin koko ajan, ja mahdollisesti vielä sellaiseen käyttöön, jossa niiden terveys kärsisi enemmän. Uskotaan tähän.

Äh. Vähän tyhjä olo, kun ei osaa mennä lohduttamaan äitiä. Toivottavasti tässä nyt kävisi hyvin eikä tulisi ainakaan kovin pahaa masennuskautta. Kenellekään.

Uni laulusta

Olen väsynyt. Herään aamulla 04:50, makaan vielä 20 minuuttia, viiden minuutin torkkuhälytyksin. Nousen ylös 05:10, menen alakertaan syömään, pesen ja rasvaan kasvot ja harjaan hampaat. Kipitän takaisin yläkertaan meikkaamaan. Laittaudun noin 15 yli kuuteen, puen ulkovaatteet ja kävelen bussipysäkille. Työharjoittelupaikalla olen vähän ennen seitsemää. Siitä alkaakin sitten kahdeksan tunnin työrupeama. En tosin ihan hirveästi joudu mitään tekemään, kun ohjaajani tekee suurimmat hommat, mutta kuitenkin. Selkä kipeytyy kun vain seisoskelee (en halua istua lattialla etten vaikuta laiskalta...).

Puoli neljän aikoihin olen kotona. En pysty tekemään muuta, kuin istumaan. Silmäluomet painavat ainakin tonnin, nytkin. Hyvä kun näen kirjoittaa mitään. Illalla olen ihan sippi, ja kerrankin on niin, ettei nukkuminen tuota vaikeuksia. Jotenkuten jaksan tehdä 50 vatsalihasta + 20 selkälihasta, tai jotain muuta liikuntaa. Aina on kuitenkin pakko lukea vähän, tai en osaa käydä nukkumaan. Mutta sitten kun päätän nukkua, nukahdan melkein saman tien kun painan pään tyynyyn. Siksipä rakastankin tätä väsymystä. En ehdi ennen nukahtamista ajatella tuntikaupalla asioita, jotka tekevät mut hulluksi. Muun muassa ruokaa, joka onkin suurin valvomisen aihe aina. Siitä lisää joskus, en nyt millään jaksa miettiä yhtään syömistä. Se on rankkaa muutenkin.

Minusta ja blogin ideasta.

Loin tämän blogin, koska en voi enää "viralliseen", Livejournalissa sijaitsevaan blogiini kirjoittaa henkilökohtaisia asioita - liikaa oikean elämän ystäviä pääsee sitä lukemaan, enkä tahdo kaikkien tietävän kaikkea. Kuitenkin haluan kertoa elämästäni muillekin kuin itselleni, jos joku vaikka sattuu tätä blogia lukemaan.

Eli pääideanahan blogissa on avautuminen. Harrastan usein ahdistumista erinäisistä asioista: kotikaupunkini on liian pieni, en jaksa samoja ihmisiä, laihdutan epätoivoisesti ja epäterveellisesti enkä kuitenkaan laihdu, ihastun aivan liian helposti, palan loppuun koulussa ja stressaan siitä, nukun liian vähän... Mitä kaikkea voitkaan kuvitella ihmisen elämään mahtuvan.

Ja jos vielä nippelitietoa minusta... Olen 17-vuotias, opiskelen maalariksi nyt toista vuotta. Olen hyvin sosiaalinen, rakastan useimpia ihmisiä, vaikka tosiaan kyllästyn joskus samoihin naamoihin. Tykkään tytöistä, olen feministi, pasifisti, absolutisti ja anarkisti jossain määrin.

Nimet Linnunhammas ja Laulu palavasta linnusta ovat molemmat CMX:n kappaleita, ja entryjen nimet tulevat luultavasti myös olemaan biisien nimiä. Minkäs teet, kun olet altistunut musiikille.

Siinä kai kaikki tärkein info. Kirjoittelen pikapuoliin ensimmäisen kunnon entryn, olkoon tämä vain esittelyteksti.